Pinserella's kennelin julkaisukokoelma, osa 3:

Kaikenkarvaisia kertomuksia

Tällä sivulla julkaistaan osa Johanna Tammialan kirjoittamista, eri koira-alan lehdissä julkaistuista artikkeleista.

Muistathan, että tekijänoikeuslaki suojaa näitäkin sivuja, etkä lainaa mitään kuvia tai kirjoituksia lupaa kysymättä!

Artikkeli: Jouluntoivotus kääpiöpinseriharrastajille

kirjoittanut Johanna Tammiala,
julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 4/2005

Vähän aikaa sitten eräs rakas lähiomaiseni menehtyi äkkiarvaamatta. Häntä jäi kaipaamaan suuri joukko ystäviä, sillä hän oli niitä harvinaislaatuisia ihmisiä, joista on vaikea keksiä mitään huonoa sanottavaa. Hänellä oli kanssaihmisilleen paljon annettavaa, ja monella meistä saattaisi olla häneltä opittavaa…

Hän oli aina ystävällinen ja valmis auttamaan muita mihin vuorokauden aikaan tahansa, aikaansa ja vaivaansa säästämättä. Hän ei koskaan puhunut kenestäkään pahaa sanaa tämän selän takana ja suvaitsevaisuudessaan hyväksyi kaikki ihmiset sellaisinaan. Hän oli sanan aidoimmassa merkityksessä koiraihminen, joka tiesi, että koira ei kaipaa onneensa kilpailupokaaleja, ainoastaan palloa ja yhteistä aikaa omistajansa kanssa.

Näin Joulun alla toivoisin koiraihmistenkin unohtavan vanhat kaunansa. Sivustaseuraajana olen huomannut, kuinka usein unohdetaan, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Koiraharrastukseen liittyvissä erimielisyyksissä on turha mennä henkilökohtaisuuksiin. Kiistat ja kinastelut eivät ole kivaa katsottavaa, vaikkei niihin olisikaan itse osallisena.

Internetin palstoilla ja postilistoilla on hyvä keskustella avoimessa, asiallisessa ja ystävällisessä hengessä, jossa pyrimme toivon mukaan kaikki tulkitsemaan toistemme kirjoitetun ulosannin positiivisimmalla mahdollisella tavalla. Tämä internetkommunikaatio kun on niin vajaata puuttuvien ilmeiden, eleiden ja äänenpainojen takia, jolloin virhetulkintoja, väärinymmärryksiä ja siksi valitettavasti myös riitoja syntyy helposti.

Kanssakilpailijoiden koiria ja kasvatustyötä on turha panetella. Kukaan kasvattaja kun ei pysty taikomaan koiriaan tyhjästä, vaan kaikkien linjat perustuvat muutaman sukupolven tarkkuudella samaan koirakantaan, kuten jokainen rotumme historiaan paneutunut kasvattaja tietää. Kaikkien kääpiöpinserilinjat kantavat siksi enemmän tai vähemmän samoja hyviä ja huonoja geenejä perimässään. Mustamaalaamalla muiden koiria kaivaa siis vaan maata omankin kasvatustyönsä jalkojen alta. Rotumme ongelmat ovat meidän yhteisiä ongelmia, vetäkäämme niiden ratkaisemisessa yhtä köyttä.

Koiran hyvinvoinnin pitäisi aina mennä vastuullisen koiranomistajan omien ambitioiden edelle. Kaikilla koirilla on oikeus saada yksilöllistä hoitoa ja huomiota, sekä elinolosuhteet, jotka vähintäänkin täyttävät eläinsuojelulain asettamat vaatimukset, mutta mieluummin paremmat puitteet. Kenenkään harrastushimo tai kasvatushalu ei oikeuta pitämään useaa kymmenpäistä koiralaumaa tallitiloissa tai häkeissä. Yksittäisenkin koiranomistajan on tunnettava vastuunsa: milloin aika ja olosuhteet ovat oikeat koiran ottamiselle, ja milloin ne mahdollisesti ovat muuttuneet sellaisiksi, että koiralle on syytä etsiä uusi koti, missä sen on parempi olla, vaikka luopuminen kuinka raastaisi omaa sydäntään. Myös vailla toivoa paranemisesta kärsivä ystävä on armeliaampaa päästää ikiuneen, vaikka suru onkin suuri. Omasta kunnianhimostaan koiraurheilun sarallakin on syytä luopua, jos koira on sairas tai rakenteeltaan heikko, sillä tämän nelijalkaisen ystävän saa kyllä ihan yhtä onnelliseksi ja tyytyväiseksi ilman kilpailusääntöjä täyttävää harrasteluakin. Jokaisella jalostuskoirallakin on oikeus koiranarvoisen elämään ja olla joutumatta vuodesta toiseen pentuja tuottavaksi synnytyskoneeksi.

Ehkäpä Uuden Vuoden lupauksemme voisi siis olla, että suhtaudumme jatkossa kanssaharrastajiimme ystävällisemmin, suvaitsevaisemmin ja avoimemmin, ja otamme koiramme entistä paremmin huomioon. Harrastakaamme rakkaudesta koiriimme, niin turhan kateudet, kaunat ja katkeruudet unohtuvat äkkiä :).

Jokainen koira ansaitsee olla vähintään yhden ihmisen aarre, silmäterä ja ylpeyden aihe. Näiden sanojen myötä toivotan kaikille kääpiöpinsereille sydämensä menettäneille lämpöistä Joulumieltä ja parempaa tulevaa vuotta :).

Tämän kirjoituksen omistan Jarin muistolle.

Artikkeli: Kahden viikon varoitusaika

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehden 3/2005 kääpiöpinseripalstan pääkirjoituksena

Otsikko ei ole mikään uuden tusinakomedian nimi, vaan kertoo siitä, kuinka nopeasti innokkaiden koiraharrastajien yhteistyö ja joustavuus voivat tuottaa tulosta – tässä tapauksessa jalostustarkastuksen kääpiöpinsereille!

Ajatus sai alkunsa lukiessani Suomen Snautseri-Pinserijärjestön Lounais-Suomen Alaosaston sähköpostiviestiä, jossa tiedotettiin meneillään olevan kevään tapahtumista. Suunnitteilla oli alaosastolaisille yhteinen kevätpäivä, jonka oheisohjelmaksi oli makkarangrillauksen, mukavan yhdessäolon ja ulkoilun lisäksi suunniteltu asiantuntijaluentoa kääpiösnautserin rakenteesta sekä jalostustarkastusta kääpiösnautsereille. Silloin se pieni olkapäälläni istuva pirunsarvinen kääpiöpinseri kuiskutti kateellisena korvaani, että ”miksei meillekin?!” ;)…

Leikki leikkinä, mutta siitä se ajatus sitten lähti: pistetäänpä pikkupinsuille oma jalostustarkastus pystyyn tänne Varsinais-Suomeenkin! Useita puheluja ja sähköpostiviestejä myöhemmin asiat oli sovittu alaosaston suuntaan kiitos Mikko Samulin, ja Suomen Kääpiöpinserit ry:n hallitus, puheenjohtaja ja jalostustoimikunta antoivat siunauksensa suunnitelmalle.

Tuomariksi lupautui kääpiösnautsereiden jalostustarkastajaksi sovittu rotujemme erikoistuomari Hilkka Salohalla, ja toiseksi tarkastajaksi saatiin lyhyestä varoitusajasta huolimatta tuomari Maija Mäkinen.

Aikaa h-hetkeen oli siinä vaiheessa alle kaksi viikkoa, ja nyt tietenkin alkoi jännittämään, miten tällainen pk-seudun ulkopuolella järjestetty kääpiöpinseritapahtuma saisi tuulta siipiensä alle, tapahtuma kun oli Varsinais-Suomessa ensimmäinen laatuansa. Tuomareiden kanssa oli alustavasti sovittu 8 kääpiöpinserin mukaan pääsystä, sillä Hilkalla oli pitkä päivä tiedossa kääpiösnautsereiden tarkastuksen sekä luennoinnin takia – ja lisäksi hänellä oli kiire kotiin, sillä sattuipa kyseessä olemaan myös hänen merkkipäivänsä! Onnittelut vielä näin jälkikäteen, hänelle tuli kuulemma pyöreitä vuosia täyteen!

Lähettelin siis ahkerasti mainoksia eri koira-aiheisille nettipalstoille ja postituslistoille, ja ilokseni sainkin pian vastaanottaa ensimmäisen ilmoittautumisen. Eipä aikaakaan, kun kahdeksan koiran kiintiö oli tosiaan saatu täyteen! Meidän iloksemme – ja kääpiösnautseriharrastajien harmiksi – kävi ilmi, että kääpiösnautsereita oli ilmoittautunut niin vähän mukaan, että saimme kaikki halukkaat mukaan, yhteensä siis kokonaiset kymmenen kääpiöpinseriä!

Koitti sitten 17.4.2005 ja kääpiöpinseriväki kokoontui Tuorlan maaseutuoppilaitoksen idyllisessä ympäristössä, joka kylpi kirkkaassa, muttei turhan lämpimässä auringonpaisteessa. Monet koirien omistajista olivat ilmoittautumisen yhteydessä kovasti kyselleet, mitä siellä jalostustarkastuksessa oikein tehdään ja mitä sen koiran pitäisi osata – kokemus oli useimmille ensimmäinen laatuaan, ja toivottavasti miellyttävä sellainen! :) Tuomarimme käyttivät jokaisen kääpiöpinserin arviointiin niin paljon aikaa, kuin oli tarpeen, ja tutkiskelivat näin kutakin koiraa huolellisesti 15-20 minuutin ajan. Osa osallistujakoirista ei ollut koskaan aikaisemmin seissyt pöydällä kopeloitavana tai esittänyt raviaskeleitansa tuomarille, ja joitakin ventovieraat ihmiset jännittivät kovin, mutta kun ajan kanssa annettiin koirien totutella näihin kuvioihin, pääsi jokainen koira lopulta oikeuksiinsa.

Oli ilo havaita, että paikalle oli saapunut hyvin monipuolinen valikoima kääpiöpinsereitä – palkittujen näyttelykoirien lisäksi paikalle oli rohkeasti tuotu myös esimerkiksi purentavirheellisiä ja ylisuuria koiria. Näitä koiria ei tietenkään voi suositella jalostukseen, mutta niistä nyt kirjoihin ja kansiin tallennettu tieto on rodun jalostuksen kannalta arvokasta. Useat osallistujista ilmoittivatkin tulleensa paikan päälle nimenomaan oppimaan uutta omasta koirastansa ja rodusta ylipäänsä, ja olivat ilmeisen tyytyväisiä päivän antiin. Jälkikäteen yhdistyksen kunkin koiran omistajalle postitse lähettämä jalostustarkastuslausunto oli varmaan vieläkin antoisampi. Kaiken kaikkiaan nähtiin uskoakseni aika kattava otos rodun kannasta, ja kaikilla osallistujilla tuntui olevan oikein mukava päivä. Paikalle oli saapunut myös Pirkko Lankinen PetTV:stä kuvaamaan jalostustarkastuksen tapahtumia, ja näin saatiin rodulle viikon verran positiivista julkisuutta ohjelman pyöriessä netissä! Toivottavasti tämä tempaus toimii myös innoittavana esimerkkinä – aina ei vaadita runsaita resursseja kootakseen rodun harrastajat mielenkiintoisen toiminnan merkeissä yhteen, innokkuus ja pioneerihenkisyys on joskus kaikki, mitä tarvitaan.

Aurinkoisin kesäterveisin,
jalostustarkastuksen puuhanainen ja ”sihteeri”
Johanna Tammiala
(kuvassa alla puolivirallisen sihteerinavustajakoiransa Pippan kanssa)

Tuorlan maaseutuoppilaitoksen rantasauna tarjosi idylliset puitteet alaosaston kevätpäivälle ja jalostustarkastukselle. Kiitokset Piia Tallbergille, joka hääräsi lehtikuvaajanani ja millon oikeana, millon vasempana kätenäni ;)…

Jotkut olivat saapuneet paikalle peräti useamman kääpiöpinserin voimin, kuten Heli poikinensa

Kevätpäivän tunnelma oli leppoisa. Koirat saivat juosta ja telmiä vapaana, ja omistajat saivat halutessaan grillailla makkaraa.

Tuomarit Maija Mäkinen (kuvassa vasemmalla) ja Hilkka Salohalla (kuvassa keskellä) tekivät jalostustarkastuksessa huolellista työtä – kiitokset heille siitä!

- Johanna Tammiala -

Artikkeli: Kehistä kerrottavaa

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehden 2/2000 kääpiöpinseripalstan pääkirjoituksena

Toimiessani näyttelyharjoitusten vetäjänä minulta kysyvät usein aloittelevat koiranäyttelyharrastajat, miten näyttelyihin pitäisi valmistautua. Alan kirjallisuutta löytyy toki runsaasti, jossa kerrotaan muun muuassa näyttelysäännöistä, mitä varusteita koira ja omistaja tarvitsevat, miten näyttelyihin ilmoittaudutaan ja miten arvostelu kehässä etenee. Kirjoissa kerrotaan myös usein, miten koiran ja esittäjän kuuluu näyttelyssä käyttäytyä paitsi kehässä, myös sen ulkopuolella - ja hyvä niin. Rainer Vuorista siteeratakseni saavat huonosti käyttäytyvät öykkärit kennelmaailmassa pian ikävän leiman otsaansa. Mutta vaikka näyttelyn kulku on periaatteessa tuttu, löytyy arvostelutyyleissä suuria tuomarikohtaisia eroja. Lehdessämme on jo monet kerrat valaistu tarkemmin kehän tapahtumia, sekä kerrottu aloitteleville näyttelyharrastajalle, mihin kaikkeen on syytä varautua, mitä on hyvä harjoitella ja mitä kaikkea voi tapahtua kehään mentäessä. En siis aio paneutua näihin kohtiin. Monissa oppaissa kerrotaan myös, miten koiraa on syytä valmentaa näyttelyssä käyntiin, sillä kouluttamaton koira voi järjestää kehässä esittäjälle aikamoisia yllätyksiä - mutta uskokaa pois, niin saatta tuomarikin!

Koiran arvostelun voi karkeasti jakaa tapahtuvan kolmessa osuudessa, eli pöydällä, maassa ja liikkeessä. Tuomarikohtaiset työskentelytavat ovat kuitenkin usein varsin omaleimaisia, ja niiden väliset erot suuret. Siksi on hyvä tarkkailla kyseessä olevan tuomarin tyyliä jo ennen kuin koittaa oman koiran vuoro astua kehään. Siten voi jo hieman varautua siihen, missä pitää milloinkin olla ja mitä tekemässä. Samalla näytteilleasettaja voi omalta osaltaan edesauttaa aikataulun pitämistä olemalla oikeaan aikaan oikeassa paikassa valmiusasemissa.

Eräs miellyttävä esimerkki tuomarityöskentelystä saatiin taannoin erässä kansainvälisessä näyttelyssä, jonne oli ilmoittautunut peräti 44 kääpiöpinseriä. Tuomarin työskentely oli omaleimaisen perusteellista ja asiantuntevaa: Hän ei antanut optisen vaikutelman harhauttaa, vaan tutki tarkoin koiran mittasuhteiden ja rotumääritelmän vaatimusten vastaavuutta. Hän ei kuitenkaan kuulunut myöskään niin sanottuihin "mittakeppituomareihin", jotka tekevät toki huolellista työtä, mutta saattavat kauhistuttaa pienen tottumattoman kääpiöpinseriparan pahannen kerran mittaillessaan sitä sellaisella (kääpiöpinserin silmissä) suunnattomalla "metallihärvelillä". Tämä rouva teki saman työn koiran kannalta miellyttävän huomaamattomasti, rauhallisesti ja varmaotteisesti sekä kuitenkin huolellisesti ja tehokkaasti:

Suurin osa yksittäisarvostelusta tapahtui koiran ollessa tuomarin "lähisyynissä" pöydällä. Tuomari hieroi ensin rauhallisesti arvosteltavan koiran kanssa tuttavuutta, ja asetti sitten kätensä koiran pään molemmin puolin tarkastellen samalla korvien kiinnitystä ja asentoa, silmien muotoa ja sijaintia ja ilmeettä kokonaisuudessaan sekä tunnustellen pään kiilamaisuutta. Samalla hän otti peukalollaan huomaamattomasti mittaa koiran kuonon pituudesta, ja vertaili sitä sitten koiran kallon ja pään pituuteen siirtämällä kättään hieman. Tarkastettuaan hampaat hän vielä vertasi aiemmin mainittuja mittoja rungon pituuteen samoilla varmoilla ja lähes huomaamattomilla kädenliikkeillä. Sitten hän tutki tarkkaan koiran selkälinjan, rungon ja kulmaukset asettelemalla koiraa itse (!) sekä siirtelemällä ja liikuttamalla sen raajoja. Sitten joutuivat liikkeet oikein perusteellisesti suurennuslasin alle. Kilpailuluokissa tuomari käytti paljon aikaa huolelliseen koirien vertailemiseen: Ensin liikkeessä, seisotuksessa, jälleen liikkeessä, yksi koira karsittiin, ja jälleen riviin seisomaan - (tässä vaiheessa minulla alkoi jo käsivarsi puutumaan ;-) ) - taas liikkeelle, vielä kierros, kaksi koiraa karsittiin, seisotuksen paikka, vielä liikkeet edes-takaisin kukin vuorollaan, kiitokset ja kättelyt jälleen kahdelle esittäjälle, enää viisi koiraa jäljellä! - vielä kerran ympäri - ja lopulta koirat sijoitettiin! Kehässä voi siis kulua yllättävän paljon aikaa, eikä näyttelypäiväksi kannatakan siksi suunnitella runsaasti muuta ohjelmaa.

Mainitsin jo aiemmin niin sanotut "mittakeppituomarit". Tätä nimitystähän kuullaan negatiivisimmillaan katkeroituneiden näytteilleasettajien käyttämänä siinä merkityksessä, ettei tuomari muka katso koirassa mitään muuta, kuin säkäkorkeutta. Itse käytän tätä nimitystä kuitenkin tuomareista, jotka, kuten edellisessä esimerkissä, eivät ainoastaan luota silmiinsä, eivätkä anna vaikutelmien pettää, vaan tarkistavat, omaako arvosteltava koira tosiaankin rotumääritelmän vaatimat mittasuhteet. Eräs sveitsiläinen tuomari tapasi koirien pöytäarvosteluosuudessa mitata mittakepillä paitsi koiran korkeuden myös rungon pituuden - vertaillen näitä mittoja keskenään - sekä vielä pään pituuden suhteessa selän pituuteen ja myös rintakehän syvyyden. Tämä on tietenkin erittäin täsmällistä tuomarityöskentelyä, mutta saattaa olla myös hyväksi harjoitella koiran kanssa tällaista mittauskäsittelyä, jottei järkytys ole liian suuri.

Siinä missä toiset tuomarit käyvät koiraan liiankin "innokkaasti käsiksi" tämän ollessa pöydällä, eivät toiset koske arvosteltaviin koiriin ollenkaan. Eteenkin esimerkiksi brittituomareiden keskuudessa on yleistä, että he pyytävät esittäjää itse näyttämään koiran hampaat. Tämä tapa on osittain saanut alkunsa siitä, että siten tuomari ei tartuta käsillään mahdollisia sairauksia koirasta toiseen. Samalla tuomari pysyy muutenkin siistinä, ja tämä arvostelutyyli on eteenkin hieman epävarman tai kokemattoman koiran kannalta miellyttävämpi. Tällaisten tuomareiden kohdalla myös koiran seisotuksella ja siitä syntyvällä vaikutelmalla on usein suuri painoarvo.

Näyttelyharrastuksen parissa kuulee joskus puhuttavan niin sanotuista "liike-tuomareista". Tällä käsitteellä tarkoitetaan tuomaria, joka arvostelussaan antaa koiran liikkumisen antamalle vaikutelmalle suuren painoarvon. Hyvällä F.C.I:n rotumääritelmän mukaisella kääpiöpinserillähän pitää olla hyvä, tehokas ja maatatavoittava raviaskel. Näyttävästä poseerauksestakaan ei ole paljon iloa, jos koko komeus lysähtää kasaan heti koiran lähtiessä liikkeelle. Tuomari siis saattaakin suorittaa suurimman osan arvostelusta koiran ollessa liikkeessä, ja tarkistaa pöydällä ainoastaan koiran hampaat ja kivekset. Tällöin on syytä varautua siihen, että tuomari voi juoksuttaa näytteilleasettajia aika montakin kierrosta ympäri. Esimerkiksi vinttikoirien, "rieseneiden" ja "sakemannien" kohdalla koiranäyttelyharrastus saattaakin varsin usein muodostua varsinaiseksi urheilusuoritukseksi, mutta joskus tällaisen arvostelutyylin omaava tuomari osuu kääpiöpinserikehänkin kohdalle. En varmaan koskaan unohda erästä kansallista näyttelyä, jossa ruotsalaistuomarilla ja kehän tuomariharjoittelijalla oli ensin arvosteltavinaan dobermannit. Kun sitten rotu vaihtui kääpiöpinsereihin, tuomari jatkoi samalla liikkumista painottavalla arvostelutyylillään. Kilpailuluokassa hän tarkkaili koiria usean kierroksen verran, ja esittäjät pitivät tietenkin yllä reipasta vauhtia. Koska kilpailu oli kovaa, tahti tuntui peräti koko ajan kiihtyvän. Itse asiassa näytteilleasettajat alkoivat juoksemaan kääpiöpinsereineen toinen toistaan nopeammin, sillä kukaan ei halunnut oman koiransa vaikuttavan huonoliikkeisemmältä tai laiskemmalta kuin muut. Kehäesiintyminen otti vähitellen yhä enemmän ja enemmän osaanottajien kunnolle - kehässä taisivat jo läähättää niin koirat kuin esittäjätkin! Sitten tuomari kääntyi harjoitusarvostelijan puoleen - kääntäen siis selkänsä koirille - ja alkoi selittämään tälle pitkään ja perusteellisesti, mitä kaikkia yksityiskohtia tätä rotua tuomaroidessa oli huomioitava. Valitettavasti hän ei siinäkään vaiheessa vielä muistanut kertoa meille näytteilleasettajille, että voisimme jo pysähtyä…

Jotkut harvat näyttelytuomarit alkavat leikkimään luonnetestiä kesken kaiken. Koiran luonteen huomioiminen arvostelussa on toki erittäin tärkeä ja toivottava asia, etenkin, kun kääpiöpinsereillä ei ole mitään rodunomaista käyttökoetta testaamassa jalostusyksilöiden luonteenlaatua. Mahtavatkohan kaikki ulkomuototuomarit kuitenkaan tietää, minkälaisen tämän rodun luonteen kuuluu olla? Jos siis tuomari alkaa kesken arvostelun käyttäytymään oudosti tai lähestymään Sinua kehässä uhkaavin elkein, niin koita olla säikähtämättä - kyllä kääpiöpinserisi puolustaa Sinua! ;-)

Lopulta terveiseni niin aloitteleville näyttelyharrastajille kuin kokeneille kehäketuillekin: pitäkäämme yhdessä huolta siitä, että harrastuksemme henki säilyy mukavana, olemalla ystävällisiä ja kohtelemalla toisiamme kuten haluaisimme itseämme kohdeltavan, jotta voimme näyttelypäivän päätteeksi yhteen ääneen todeta: "ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, voi jospa oisit voinut olla mukana …"

Artikkeli: Ihmisiä ja Koira-ihmisiä

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehden 3/2002 kääpiöpinseripalstan pääkirjoituksena

Olet ehkä autoillessasi kokenut, miten mustaan nahkaan pukeutunut moottoripyörä-kuski kaahaa ohitsesi moottoritiellä suurella tuntinopeudella. Hetki ennen kuin kypärän taakse tunnistamattomaksi jäävä hahmo on enää tumma täplä horisontillasi, huomaat vastaantulevien kaistalla kirjaviin varusteisiin sonnustautuneen vielä kirjavammalla pyörällä kiitävän motoristin. Ja näet kummankin kuljettajan irrottavan hetkeksi varman otteensa ohjauksesta tervehtiäkseen toinen toistaan, ilman mitään muuta yhdistävää tekijää kuin pyörien lukumäärä. Ele kestää vain sekunnin sadasosia, ja silti se ehtii viestimään vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta toisen harrastusta kohtaan, joidenkin mielestä jopa sielunveljeyttä näiden kahden ventovieraan välillä. Pakko myöntää, minuun tuo tapa on tehnyt vaikutuksen. Jos tämä onnistuu toista sataa lasissa, niin eiköhän se suju ihan koiranomistajan tavanomaisessa kävelyvauhdissakin.

Meitä koiranomistajia on moneksi: löytyy tavallisen Tessun taluttajaa, näyttelytähden esittäjää, agilityartistin ohjaajaa, ajokuninkaan kouluttajaa ja tottelevaisuustaitajan treenaajaa. Meillä kaikilla on kuitenkin yksi yhdistävä tekijä: vierellämme tepsutteleva tuplatassu-pari. Sekä toivon mukaan kunnioitus ja vastuuntunto tätä uskollista ystäväämme kohtaan. Muilta osin meitä on monta ja meistä on moneksi - ja se on rikkaus. Silti muodostamme vain noin kymmenesosan Suomen väestöstä. Loput yhdeksän kymmenystä ovat sitä "harmaata aluetta", joka voi olla puolellamme tai vastaan. Sinne mahtuu niin koiraystävää kuin -vihaajaakin. Koira-allergioiden lisääntyessä ja lööppien otsikoidessa "tappajakoirien veriteoista", meillä koiraharrastajilla ei ole varaa kasvattaa viimeksimainitun ryhmän jäsenmäärää.

Ihminen ei ole saari. Kukaan meistä ei pysty harrastamaan yksikseen. Koiraharrastus on nimenomaan sosiaalinen toiminta, joka koostuu erilaisista ihmisistä, heidän keskinäisistä suhteistaan ja heidän välisestä kanssakäymisestään. Tarvitaan se kasvattaja tai eläinsuojeluvalvoja, jolta hait uuden ystäväsi taloon. Tarvitaan sen kerhon hallituksen jäseniä, joka pyörittää paikallisia koulutustilaisuuksia. Tarvitaan se kouluttaja, joka mahdollistaa harjoittelun käytännössä, ja kertoo kokemuksesta, miten sinun kannattaa koirasi kanssa toimia. Tarvitaan sen tehokkaan toimikunnan jäseniä, jotka pistivät tämänkin näyttelyn pystyyn. Tarvitaan sitä kilpailevaa näytteilleasettajaa, jonka uroksella narttusi pian astutetaan. Tarvitaan sitä Kennelliiton työntekijää, joka täytti tiedot sinun pentueesi rekisterikirjoihin. Ja tietenkin tarvitaan itse sitä suurta kattojärjestöä, joka ohjaa harrastustamme yhä parempaan suuntaan, tai yrittää ainakin varmistaa toimintamahdollisuuksiemme jatkuvuuden.

Mutta ei siinä kaikki. Lisäksi tarvitsemme sitä ystävällistä yövuorossa työskentelevää naapuria, joka ei hermostu menetettyään unensa koiramme ulvottua ensimmäisen työpäivämme aikana tuntitolkulla eroahdistustaan. Tarvitsemme myös sitä huumorintajusta kulkijaa, joka ei heti kirjoita yleisönosastolle astuttuaan kadulla koiranjätöksiin, jotka joku vastuuttomampi lajimme edustaja on siihen kuitenkin jättänyt. Tarvitsemme siis mahdollisimman monen harmaan alueen asukkaan tukea ja positiivista peeärrää taustalle, sillä: Me todella tarvitsemme kannattajaksemme sitä instanssia, joka päättää vuokrata yhdistykselle hallitilansa käyttöön seuraavaa näyttelyä varten. Me tarvitsemme puolellemme koiraveroasian päättäjät. Tarvitsemme tueksemme eläinsuojeluasian kannattajat, ja koiranpitoa koskevien lakien säätäjät. Vähintä, mitä tämän saavuttamiseksi voimme tehdä, on pitää yhtä.

Kääpiöpinseriharrastajien keskuudessa vallitsee hyvä henki. Sitä ei parane väheksyä, saati sitten pitää itsestään selvyytenä. Useimmiten jonkun ryhmän kasvettua henkilömäärältään riittävän suureksi, alkaa tapahtua "leiriytymistä". Pahimmillaan joidenkin rotujen kehissä nuo kaksi kasvattajaa eivät puhu tuon kolmannen kanssa, eivätkä sitten tietenkään heidän kasvattiensa omistajatkaan ole missään tekemisissä keskenään. Sillä välin neljäs keskittyy haukkumaan tuomaria, joka teki "väärästä" koirasta ropin - niin, juuri sen viidennen näytteilleasettajan koirasta, joka tuossa hermostuneesti repii koiransa turkkia harjalla ja suihkuttaa litratolkulla lakkaa eläinparan turkkiin (ja vähän muuallekin), sillä menestyttävä on hänen mielestään hinnalla millä hyvänsä - eiväthän muut muuten kadehdi. Minkäköhänlaisen kuvan tuo antaa harrastuksestamme maallikoille? Tiedämme kaikki, kuinka vähäisestä ensivaikutelmasta ennakkoluulot usein syntyvät. Jotta joukkoomme on ilo liittyä, ja ulkopuolisetkin havaitsevat harrastuksemme arvon, itse kunkin meistä on hyvä omalta osaltaan panostaa toimintamme henkeen - pienet teot ja eleet ratkaisevat. Näin viihdymme itsekin entistä paremmin.

Suvaitsevaisuus ja toisen harrastuksen kunnioittaminen ovat enenevissä määrin tarpeen. Kääpiöpinsereiden rekisteröintiluvut ovat ylittäneet maagisen kahdensadan kynnyksen. Onnellisten kääpiöpinserinomistajien joukkoon mahtuu siis entistä enemmän erilaisia ihmisiä. Ehkä joukosta löytyy se kippurakorvan emäntä, jonka mielestä näyttelyt ovat "tyhmiä kauneuskilpailuja". Toisaalta törmäämme mahdollisesti siihen fanaattiseen näytteilleasettajaan, jonka mielestä vain tietynväriset kääpiöpinserit ovat sitä "ehtaa tavaraa". Mutta kaikestahan ei tarvitsekaan olla samaa mieltä. Sen sijaan, että keskittyisimme eriäviin kannanottoihin, voimme entistä tiiviimmin pitää mielessä, mikä meitä kaikkia oikeastaan yhdistää: Kaikenkarvaiset ja -korvaiset, paperilliset sekä rekisteröimättömät, tuplatitteliset tai sohvavalioiset kääpiöpinserimme - sekä rakkaus tähän ihastuttavaan rotuun! Ja vielä yleisemmällä tasolla kaikkia koirien kanssa tekemisissä olevia yhdistää mielenkiinto kiehtovaan ja hauskaan nelijalkaiseen perheenjäseneensä. Jotta viihtyisimme harrastuksemme parissa entistä paremmin: Tervehditään kun tavataan!

- Johanna Tammiala -