Pinserella's kennelin julkaisukokoelma, osa 1:

Jalostus & Kasvatus

Tällä sivulla julkaistaan osa Johanna Tammialan kirjoittamista, eri koira-alan lehdissä julkaistuista artikkeleista.

Muistathan, että tekijänoikeuslaki suojaa näitäkin sivuja, etkä lainaa mitään kuvia tai kirjoituksia lupaa kysymättä!


Artikkeli: Ajatuksia astutuksesta ja pennuttamisesta

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistaan: Snautseri-Pinserilehdessä 3/2006

Kääpiöpinsereiden suosio on kasvanut viime vuosina päätä huimaavaa vauhtia. Samalla on saanut seurata ilolla, miten rodun pariin on hakeutunut paljon uusia, aktiivisia harrastajia ja kasvattajanalkuja, jotka tuovat tullessaan uusia ajatuksia, tuoretta tietotaitoa ja raikasta näkökulmaa.

Valitettavasti rodun suuri kysyntä tuo mukanaan myös monenmoista ”yrittäjää”, joiden motiivit ovat vähintäänkin kyseenalaisia ja ristiriitaisia. Näin kasvattajana ja uroksen omistajana on saanut kuulla ja nähdä monenlaista. Löytyy sellaisia pentukyselijöitä, jotka ovat ostamassa ensimmäistä kääpiöpinseriään – jonka pitää tietenkin olla narttu, koska se on tarkoitus pennuttaa sitten ensi vuonna. Löytyy ihmisiä, joilla on lukuisia narttuja ”tallissaan”, joilla kaikilla vaillinaiset tai jopa olemattomat näyttely- ja terveystulokset (eikä mitään luonnetesti- tai muitakaan tuloksia, joilla voisi perustella koiran soveltuvuutta jalostukseen), ja joilla tehdään pentuja juuri niin tiheään tai jopa tiheämpään kuin mitä Kennelliiton säännöt sallivat – papereilla tai ilman. Löytyy niitä, jotka ilmoittavat tarvitsevansa jotain urosta, kun pitäisi sille omalle nartulle pennut saada – mistään terveystutkimuksista tai näyttelytuloksista tai muista kasvattamiseen liittyvistä asioista ei olla tosin koskaan kuultukaan.

Kaikki nämä lähestymistavat pennuttamiseen viittaavat joko suunnattomaan piittaamattomuuteen tai täydelliseen tietämättömyyteen. Usein kuulee sanottavan, että ei kai se pentujen tekeminen nyt niin ihmeellistä salatiedettä ole, osasivathan ne koirat ennenkin lisääntyä. Se on toki totta, että koiraeläimet ovat aina osanneet lisääntyä. Aiemmin ei kuitenkaan asetettu niin suuria vaatimuksia syntyville pennuille, vaan niiden annettiin lisääntyä ja kasvaa omia aikojaan, ja ne, jotka olivat hyödyllisiä ja käyttökelpoisia, jätettiin henkiin - muut päätyivät saunan taakse. Nykytilanne on toinen: kotikoirat (olivat ne rotukoiria tai sekarotuisia) ovat erkaantuneet fyysisiltä ominaisuuksiltaan kauas alkuperäisistä hyötykoirista ja susista, ja tarvitsevat siksi enemmän ihmisen tukea ja apua kasvaakseen terveiksi aikuisiksi koiriksi. Nyky-yhteiskunnan koirille asettamat vaatimuksetkin ovat muuttuneet: jos koira on sairastelevainen tai huonoluonteinen, sitä ei pistetä surutta piikille, vaan se on rakastettu perheenjäsen, jonka ongelmat aiheuttavat omistajille suurta surua ja tuskaa. Siksi joka ikisen pentueen tässä maailmassa pitäisi syntyä tarkan harkinnan ja riittävän tietotaitotason tuloksena, jotta pennuilla olisi mahdollisimman hyvät edellytykset kasvaa terveiksi ja yhteiskuntakelpoisiksi aikuisiksi koiriksi.

Se on myöskin totta, ettei koirien kasvatus ole mitään salatiedettä. Nykyään kaikille asiasta kiinnostuneille on tarjolla paljon tietoa. Kennelliitto järjestää säännöllisesti Kasvattajan perus- ja jatkokursseja eri kennelpiirien alueella. Rotuyhdistykset järjestävät luentotilaisuuksia koskien oman rotunsa ajankohtaisia jalostuskysymyksiä, kuten perinnöllisiä sairauksia. Joissain kaupungeissa, kuten Turussa, on myös lähes kuukausittain mahdollisuus osallistua yksityisille Koirankasvatusaiheisille luennoille ja kursseille. Nykyään kaikki koiranjalostukseen liittyvä, aina tuoreinta tutkimustietoa myöten, on suoraan saatavilla netistä. Jos ei lukeudu tietokoneihmisiin, niin kirjastoista voi lainata lukuisia koirien kasvatusta ja jalostusta käsitteleviä asiantuntevia opuksia täysin ilmaiseksi. Pienellä vaivalla samaisia kirjoja saa hankittua omakseen mm. kirjakaupoista tai Kennelliitosta tilaamalla. Kennelliiton nettisivuilta pystyy jokainen perehtymään jalostuksen perusasioihin ja tulostamaan itselleen Kennelliiton laatimat asianmukaiset sopimuspohjat koiran myyntiä, rekisteröintiä ja astutusta varten. Kaikki tarpeellinen tieto on siis täysin julkisesti saatavilla – kahta suuremmalla syyllä hämmästyttää, miksi pentujen teettämistä suunnittelevat eivät vaivaudu tarpeellista tietoa hankkimaan tai hyödyntämään!

Usein kuulee sanottavan, että kysehän on vain koiranpennuista, eikä tuollaiseen vaivannäköön ole aikaa. Silti samat ihmiset käyttävät usein monin verroin aikaa auton hankintaa suunnitellessaan käyttäjäkokemuksista keskustellen, autolehtien tutkimuksia ja vertailuja lukien, myyjiltä kysellen ja autoja koeajaen. Onko siis tulevan pennunomistajan 10-16 vuoden rinnakkaiselo koiransa kanssa vähäpätöisempi asia, kuin auton valinta muutamiksi vuosiksi? Usein samat ihmiset väittävät vielä tekevänsä ”vain nämä yhdet pennut, kun me niin rakastetaan tätä meidän koiraamme ja haluttais toinen samanlainen”. Ei voi muuta kuin ihmetellä, eivätkö nämä ihmiset huomaa sanojensa välistä suunnatonta ristiriitaa: Jos todellakin välittää koirastaan ja tämän pennuista, pitäisi olla kahta suurempi pyrkimys selvittää kaikki saatavilla oleva taustatieto, jonka avulla pystyisi edesauttamaan kyseisen nartun ja tämän pentujen hyvinvointia. Miten joku voi väittää rakastavansa koiraansa, jos ei ole edes vaivautunut ottamaan selvää, miten emä pitää ruokkia, rokottaa ja madottaa ja mitä lihas- ja hammashuoltoa narttu tarvitsee hyvissä ajoin ennen astutusta, minkälaisen erityisruokinnan ja matolääkityksen emä ja pennut tarvitsevat pentujen missäkin kehitysvaiheessa, entä mistä tunnistaa hyvissä ajoin synnytys- tai imetysajan ongelmat, jotka voivat koitua nartun tai pentujen kohtaloksi, miten elvyttää pentua tai lopettaa elinkelvoton, kärsivä pentu mahdollisimman nopeasti, kivuttomasti ja eläinsuojelulain vaatimalla tavalla, kun eläinlääkäriapua ei yleensä ole heti saatavilla? Miten voi väittää olevansa kiinnostunut koirista, jos ei vaivaudu käymään edes senkään vertaa jalostustarkastuksissa, terveystutkimuksissa, näyttelyissä, luonnetesteissä ja muissa koiratapahtumissa, että oppisi itse koirien luonne-, terveys- ja rakenneominaisuuksien perusteet, jotka kaikki ovat ainakin osittain perinnöllisiä ja vaikuttavat suoraan koiran hyvinvointiin ja terveyteen? Miten voi väittää välittävänsä pentujen hyvinvoinnista, jos ei vaivaudu hyvissä ajoin ennen astutussuunnitelmia perehtymään perinnöllisyyteen – sillä perimähän määrää hyvin pitkälle sen, mitä pennusta aikuisena kasvaa, ja tulevien pentujen perimään vaikuttaa ratkaisevasti se, mitä geenejä mikäkin sukuhaara kantaa. Miten voisi tarjota pennuille hyvät eväät tulevaisuuteen, jos ei ole tietoinen sosiaalistamisen ja oikeanlaisen kasvuympäristön vaikutuksesta pentuun sen eri kehitysvaiheissa ennen luovutusikää? Miten voi kuvitella kantavansa vastuutaan pentujen tulevia omistajia kohtaan, jos ei edes ole ymmärtänyt hankkia Kennelliiton kauppasopimusta, joka suojaa ostajan etuja koirankaupassa? Miten nartun omistaja voisi olla tuki, turva ja apu tulevien pentujen omistajille hoitoon ja koulutukseen liittyvissä kysymyksissä, jos ei itselläänkään ole vielä kokemusta kyseisestä rodusta tai kenties mistään muistakaan koirista kuin vasta muutamalta vuodelta?

Olen surullisena seurannut sivusta, kuinka monelle ihmiselle pentujen teettäminen on joko pelkkää leikkiä vailla vastuuta tai jonkinlaista bisnestä, jossa tavoite on joko jäädä rahallisesti voiton puolelle (mikä ei vastuullisessa kasvatuksessa yleensä onnistu, kun suuret kulut ja epäonniset astutusyritykset aiheuttavat usein jokaisen pentueen kohdalla jonkin verran rahallista tappiota) tai saada itselleen mahdollisimman halvalla pentu, ja kuinka moni nartun omistaja kuvittelee, että astutukset ovat jonkinlaisia maksullisia seksipalveluja, jossa satunnaisesti valittu uros toimittaa tilauksen rahasta. Harrastajana koen usein velvollisuudekseni yrittää parhaani mukaan opastaa ja auttaa näitä kaikenkirjavia pennuttajia oikeille raiteille, opastaa terveystutkimuksissa ja ohjata rotuyhdistyksen sekä Kennelliiton nettisivuille, joista pääsee helposti alkuun, jos vaan halua ja kiinnostusta löytyy. Valitettavasti olen toistuvasti saanut huomata, ettei tämä opastus yleensä auta pitkälle – toiset eivät ota neuvoja kuuleviin korviinsakaan, toiset tekevät kyllä ne pakolliset asiat, mihin heitä patistetaan, mutta eivät edelleenkään millään lailla aktivoidu itse perehtymään oma-aloitteisesti koirankasvatuksen saloihin, vaan odottavat, että tieto tarjoillaan heille kultalautasella, josta he valitsevat sitten vaan ne itseään miellyttävät tiedonmuruset. Tällainen käytös kielii joko täydellisestä välinpitämättömyydestä koirien (ja näiden omistajien) tulevaisuutta ja hyvinvointia kohtaan tai käsittämättömästä uusavuttomuudesta ja viitseliäisyyden puutteesta. Jos pentuja lähtee teettämään tällaisella asenteella ja pohjatiedolla - tai siis sen puutteella - miten edes voisi olla valmis ja kykeneväinen tarjoamaan pennuille terveellisen ja turvallisen kasvuympäristön, ja pennunottajille apua ja neuvoa pennun kasvatuksessa ja hoidossa? Siksi tuntuu usein siltä, että tekee rodulle ja tuleville pennunomistajille vain karhunpalveluksen opastamalla tällaisia pennuttajia eteenpäin. Jokaisen pentuetta suunnittelevan tulisi tietää, mitä tarkoittavat esimerkiksi sanat ”matadorijalostus”, ”sijoituskoira”, ”jalostusoikeus”, ”populaatiogenetiikka”, ”geenipoolin laajentaminen”,”kalkkikramppi”, ”resessiivinen polygeeninen periytyminen”, ”sisäsiitosdepressio”, ”PRA”, ”hermorakenne” ja ”astutussopimuskaavake”, ja mitä näiden asioiden merkitys tulevan pentueen kannalta on. Jos ei kykene tai halua ottaa näistä asioista selvää, voiko silloin olla kykeneväinen tai sopiva teettämään ja hoitamaan ensimmäisiäkään pentuja? Kukaan ei ole seppä syntyessään, mutta jokainen voi halutessaan perehtyä ja oppia.

Valitettavasti kukaan meistä ei pysty parantamaan maailmaa niin paljon, että kaikenlaiset epämääräiset pennuttajat ja pentutehtailijat katoaisivat kartalta kokonaan, mutta kasvattajina ja jalostusurosten omistajina voimme yrittää valita pennunottajat ja astutettavat nartut siten, että emme ainakaan tue tällaista kyseenalaista toimintaa – ja tähän kaikkien vastuullisten kasvattajien ja myös tavallisten mutta tunnollisten urostenomistajien pitäisi pyrkiä. Ainakin voimme itse omalta osaltamme tehdä jokainen parhaamme, jotta omilla kasvateillamme ja urostemme jälkeläisillä ja niiden omistajilla olisi mahdollisimman suuret todennäköisyydet onnelliseen yhteiseloon :).

Tätä pyrkimystä tukemaan kehitimme jalostustoimikunnassa uudet pentu- ja uroslistakriteerit. Nämä uudet listakriteerit ovat saaneet kasvattajilta ja harrastajilta paljon positiivista palautetta, ja näin jalostustoimikuntalaisten näkökulmasta tämä kiitos tehdystä urakasta kuulostaakin oikein mukavalta :). Listat on jaettu A- ja B-listoihin, jotta jää sijaa myös pienille perustelluille kompromisseille jalostusratkaisuissa, mutta samalla käy selväksi, mitä asioita voidaan pääsääntöisesti pitää kääpiöpinserikasvatuksen minimikriteereinä. Tuoreimpien tietojen valossa ei ole enää perusteltua teettää pentueita koirilla, joilla ei ole voimassaolevia terveystutkimuslausuntoja sekä riittävä näyttelytulos ja rajallinen pentuemäärä. Näiden vaatimusten toteutuminen ei itsessään vielä riitä perustelemaan pennutusta, vaan huomioitavia seikkoja on paljon muitakin, mutta nämä ehdot ovat se alin rima, mikä jokaisen pentueen olisi tänä päivänä ylitettävä. Näiden julkisten listakriteereiden myötä ehkä jossain vaiheessa kaikenlaiset pennuttajatkin oivaltavat hiljalleen, ettei rodunjalostusta ohjaavat säädökset ole tarkoitettu kenenkään egon pönkitykseksi tai koiranomistajien kiusaksi, vaan että meidän kaikkien rodun harrastajien yhteisenä tavoitteena jokaisen pentueen suunnittelussa on (tai ainakin pitäisi olla) elinvoimainen, terveesti rakentunut ja hyväluonteinen kääpiöpinseri – nyt ja tulevaisuudessa!

Näillä mietteillä toivotan aurinkoista kesän jatkoa kaikille lukijoillemme! :)


Artikkeli: Kiireinen kevät kääpiöpinseririntamalla

kirjoittanut Johanna Tammiala,
julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 2/2006

Hyvää alkanutta kesää kaikille lukijoille! Alkuvuosi on ollut kääpiöpinseririntamalla aktiivista aikaa, ja rodulle on järjestetty useita joukkoterveys- ja jalostustarkastuksia eri puolilla suomenmaata – siitä kiitos kuuluu ahkeralle jäsenistöllemme! :) Näitä tilaisuuksia tarvitaankin kipeästi, sillä kääpiöpinseri on muutamassa vuodessa noussut eksoottisesta harvinaisuudesta kaikkien tuntemaksi muotiroduksi - kaikkine suosion lieveilmiöineen. Pentueita teetetään nyt sellaiseen tahtiin, että monet kasvattajat valittavat jo pentujen jäävän käsiin. Positiivinen trendi on sen sijaan se, että asioista keskustellaan ja kissoja nostetaan pöydälle harrastajapiireissä.

Kääpiöpinsereiden terveydentilanne on päivän polttava puheenaihe. Viimeistään tuoreimmat tarkastustulokset osoittavat sen, että kääpiöpinsereiden polvien ja silmien terveysseuranta on välttämätöntä rodulle. Myös muita perinnöllisiä sairauksia on viime aikoina ilmennyt useita tapauksia, joten kasvattajilta vaaditaan nyt valveutuneisuutta ja tarkkaavaisuutta.

Luonnekysymyksetkin ovat ahkerasti esillä. Suurin ongelma kääpiöpinsereiden luonnejalostuksesta puhuttaessa on tiedon puute. Harva seurakoirarodun harrastaja on perehtynyt riittävästi koirien luonneominaisuuksien tunnistamiseen ja tulkintaan, niiden perinnöllisyyteen ja yhteisvaikutuksiin. Luonteiden kohdalla pätee aivan sama kuin ulkomuotojalostuksessakin: Kaksi hyvää koiraa eivät välttämättä tee yhdessä hyviä pentuja, sillä vanhempien ominaisuudet voivat yhdistyä jälkeläisissä eri tavoin.

Tärkein työkalu rodun jalostuksessa on tietopääoma. Siksi moni muotirotu joutuu hankaluuksiin, kun pentujen teettämisestä innostutaan ilman riittävää perehtyneisyyttä koiranjalostukseen tai rodun tilanteeseen. Kääpiöpinserin suunnaton suosio laskee siksi suuren vastuun kasvattajien ja rotuyhdistyksen harteille. Rodun tulevaisuus ei kuitenkaan ole asia, joka koskisi vain kasvattajia - jokainen tavallisen kotikoiran omistajakin voi tehdä oman osansa rodun hyväksi viemällä koiransa vaikkapa virallisiin terveystutkimuksiin tai luonnetesteihin – samalla omistaja saa arvokasta tietoa koirastaan, jota hyödyntää sen koulutuksessa tai terveydenhoidossa J.

Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille lämpöä rakastaville kääpiöpinsereille omistajineen!


Artikkeli: Jalostustoimikuntalaisen jorinat

kirjoittanut Johanna Tammiala,
julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 4/2005

Muistutan heti alkuun, että en tässä kirjoituksessa millään muotoa edusta jalostustoimikuntaa. Nämä ajatukset perustuvat puhtaasti omiin subjektiivisiin kokemuksiini ja näkemyksiini jalostuksesta.

Tämä vuosi on kulunut kiireisissä ja kiinnostavissa merkeissä. Jalostustoimikunnan mielenkiintoisiin ja vastuullisiin tehtäviin kuuluvat mm. pentulistan pääsykriteereiden määrittely ja urossuositusten tekeminen niitä kaipaaville nartunomistajille. Näihin päätöksiin ja keskusteluihin tarvitaan paljon taustatietoja, joiden jatkuva ajan tasalla pitäminen käy aika ajoin jo melkein työstä.

Ainakin omalta osaltani voinkin todeta, että Kennelliitolle kiitos KoiraNetistä! Puutteineen ja virhetietoineenkin sen käyttö on huomattavasti helpompaa, kuin vanhan excel-taulukkopohjaisen kääpiöpinseritietokantani, jonka kanssa olen tähän saakka joutunut pärjäämään. Nyt on huomattavasti helpompaa tutkiskella rodussa olevia valtalinjoja ja niiden osuuksia kannassa, runsaasti käytettyjä jalostuskoiria sekä mahdollisia linjauksia näihin. Seurantaan joutuvat myös siitosmatadorien mahdolliset sukulaissuhteet ja eri linjoissa kulkevat ominaisuudet, ja KoiraNetistä näkee helposti yhdistelmien sisäsiitosprosentteja riittävän monella sukupolvella ja linjausasteita eri koiriin, muutamia seurattavia ominaisuuksia mainitakseni. Vaikka KoiraNetin tiedot ovatkin monelta osin vielä puutteelliset – virheellisiä tai vajaita sukutietoja, samoja koiria eri rekisterinumeroilla vääristämässä sukusiitosprosentteja alakanttiin jne – niin on huomattavasti helpompaa tarkistaa asioiden paikkansapitävyyttä kun etsiä kaikki tiedot itse käsin. Taidankin kuulua KoiraNetin suurkuluttajiin, kun joinain viikkoina tietojen penkomiseen on mennyt jopa kymmeniä tunteja ;) ..

Tavallisten jalostustoimikuntarutiinien ohella ovat kaikki toimikuntalaiset paiskineet hiki hatussa töitä Kennelliiton edellyttämän Jalostuksen Tavoiteohjelman parissa. Syyniin ovat joutuneet niin rodun menneisyys, tulevaisuuden suunnitelmat kuin nykytilannekin. Viimeksi mainittua on pyritty kartoittamaan tekemällä yhteenvetoja erilaisista kerhon käytössä olevista tulostiedoista sekä uudella, hienolla Terveys- ja ulkomuotokyselyllä, joka löytyy yhdistyksen nettisivuilta. Tätä kirjoittaessani viimeistelen myös parhaillaan uutta Luonne- ja reagointikyselyä, joka toivottavasti saadaan piakkoin nettiin. Muistakaahan kaikki käydä vastaamassa näihin kyselyihin kaikkien koirienne osalta, olivat ne sitten kisatähtiä tai sohvachampiooneja! :) Vain sillä tavalla saamme ajan tasalla olevaa totuudenmukaista tietoa rodun nykytilanteesta :).


Artikkeli: Kasvattajan ja kasvatinomistajan vastuut

kirjoittanut Johanna Tammiala,
julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 1/2005 ja Kääpiösnautserimme-lehdessä 2/2005

Uusi vuosi on hyvä aloittaa koiraharrastuksenkin puolesta vakavin miettein ja kenties uusin lupauksin. Yksi aina ajankohtainen ja liian usein unohdettu aihe on kasvattajan, ja toisaalta myös kasvatin omistajan vastuu.

Vastuullinen kasvattaja on kiinnostunut koiriensa hyvinvoinnista niiden koko eliniän ajan, riippumatta yksilön meriitti- tai jalostusarvosta. Valitettavasti edelleenkin näkee liian usein kasvattajia, joiden kiinnostus koiraan lopahtaa kauppapapereiden allekirjoittamisen jälkeen. Itse olen huomannut sen siitä, että saan keskimäärin kolmasti kuukaudessa yhteydenottoja kääpiöpinseriomistajilta, jotka kaipaavat kipeästi neuvoja koiransa hoidossa tai kasvatuksessa, eivätkä ole saaneet niitä koiransa omalta kasvattajalta. Yritän aina parhaani mukaan auttaa tällaisia avunhakijoita, mutta pääasiallinen keskittymiseni painottuu tietenkin omien kasvattieni omistajiin, ja niin asian soisi olevan muillakin kasvattajilla. Kasvattajan kääntäessä kasvatilleen selkänsä hän ei voi enää tietää, mikä tämän kohtalo on - elääkö koira onnellisena elämänsä loppuun asti hyvässä kodissa, vai myydäänkö se pois, kenties kodista toiseen, tai jätetään peräti heitteille. Kääpiöpinsereiden lukumäärän lisääntyessä myös nämä surulliset eläinsuojelutapaukset ovat yleistyneet - tai ainakin omaan tietoisuuteeni ovat viime vuosina kantautuneet useat tapaukset, joista onneksi osalla oli onnellinen loppu, mutta ei kaikilla.

Hyvä kasvattaja on valmis tarjoamaan tukeansa kaikissa pennun hoitoa ja kasvatusta koskevissa kysymyksissä ja puuttuu tarpeen tullen jämäkästikin asiaan, jos huomaa koiranomistajan eksyneen koiranhoidossa väärille raiteille. Toisaalta kasvattaja on myös velvollinen tunnistamaan oman tietotaitonsa rajat ja opastamaan tarpeen tullen asiantuntevamman auttajan puoleen, sillä vähäiseen omaan kokemukseen perustuvat, puhelimitse tai sähköpostitse, tilannetta näkemättä annetut neuvot saattavat aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin mitä ne korjaavat.

Vastaavasti tunnollinen kasvatin omistaja kysyy ja useimmiten myös noudattaa kasvattajan neuvoja, tämän kun pitäisi olla asiantuntija omien kasvattiensa suhteen. Toki eriäviäkin näkemyksiä esiintyy, ja silloin on paikallaan sivistynyt käytös ja muistisääntö siitä, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Koira, jonka pitäisi olla pääasia, kun ei kiistelystä hyödy mitään. Mahdolliset erimielisyydet ja väärinkäsitykset on myös huomattavasti sivistyneempää hoitaa suorana osapuolten välisenä keskusteluna, kuin selän takana supinana ja asioiden arvailuna. Kasvatin omistajan on myös syytä muistaa, että hänen ei ehkä kannata marista kasvattajalleen jälkikäteen ongelmista, jotka kenties ovat aiheutuneet juuri hoito-ohjeiden laiminlyömisestä. Mikäli koirasta ei tulekaan mallikelpoista koirakansalaista, ei kenties voi moittia kasvattajaa, jos kasvatinomistaja ei ole noudattanut koulutukseen saatuja ohjeita. Jos ruokinta ei vastaa suosituksia, se voi olla syy siihen, ettei pennun kehitys ole kenties optimaalinen. Toisaalta kasvatin omistajalla on tietenkin perimmäinen vastuu paitsi tulevan koiransa kasvattajan valitsemisesta, myös koiransa hoidosta ja siihen käytettävien ohjeiden ”suodattamisesta”. Jos koiran hoito ei tuota toivottua tulosta, vastuu on loppujen lopuksi aina, niin lain silmissä kuin moraalisestikin, koiran haltijalla.

Kasvatin omistajan hyveisiin kuuluu myös tunnollinen raportointi koiran voinnista ja kehityksestä luonteen, ulkomuodon ja terveyden suhteen, oli sitten kyseessä suuret tulokset tai vähäpätöisiltä tuntuvat havainnot. Vain näin kasvattaja voi arvioida työnsä tulosta ja yrittää jalostaa entistä paremmin eväin. Kasvattaja-omistaja -suhteessa painottuu molemminpuolisen aktiivisuuden merkitys: Kasvattajan on hyvä aika ajoin kysellä koiran voinnin perään, ja näin osoittaa mielenkiintoaan ja rohkaista koiran omistajaakin yhteydenpitoon. Varsinkin pentuaikana kasvattajan apu on omistajalle erittäin tärkeää, ja siksi kasvattajan täytyy aina keskittyä ensisijaisesti nuorimpiin pentuihinsa ja heidän omistajiinsa. Myöhemmin, kun koira ja isäntäväki ovat löytäneet yhteisen sävelen ja elämäntyylin, tiedonkulku kenties harvenee enää säännöllisiksi tarkistussoitoiksi siitä, että kaikki on edelleen kunnossa. Koko kasvattaja-omistaja -suhteen aikana kuitenkin suurempi vastuu yhteydenotoista lankeaa koiran omistajalle, sillä kasvattajalla saattaa olla vaikkapa 100 kasvattia, joihin yrittää pitää yhteyttä, mutta useimmilla koirilla on vain noin yksi kasvattaja. Tällöin on kohtuutonta vaatia, että kasvattaja koko ajan soittelisi kaikkien koirien perään, mutta toivon mukaan hänellä riittää aikaa ja halua vastata soittoihin, joita hänelle kasvatinomistajien taholta aktiivisesti satelee. Jos ei riitä, herää kysymys, onko niitä kasvatteja kenties kertynyt jo liikaa…

Toimivia kasvattaja-omistaja -suhteita on monenlaisia. On syytä muistaa, ettei kauppasopimuksen allekirjoittaminen karkeasti ottaen velvoita kasvattajaa tekemään sen jälkeen enää muuta, kuin luovuttamaan koira, sen paperit ja korvaamaan mahdollisesti esiintyvät kivesviat ja napatyrät. Mitään muuta ”jälkihuoltoa” ei laki kasvattajalta edellytä, ja jos tämä riittää pennunostajalle, niin kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. Toisaalta, mikä olisikaan sen ihanampaa, kuin että kasvattajasta ja pennunomistajasta tulisi läheisiä ystävyksiä, jotka yhdessä huolehtivat koiran hyvinvoinnista tämän koko elinkaaren ajan, ja jakavat kenties ilonsa ja surunsa myös koiraharrastuksen ulkopuolella. Tässä kohden terveiseni ja kiitokseni monista hyvistä hetkistä useille läheisille kasvattieni omistajille :), koiraharrastuksen parissa minulla on ollut ilo tutustua hyvin erilaisiin, mielenkiintoisiin ihmisiin, joista monista on vuosien saatossa tullut rakkaita ystäviä. Toisten kanssa jaetaan kokemuksia lähes päivittäin, toisten kanssa taasen kuulumisia kerrotaan kenties kerran parissa kuukaudessa, mutta kaikista näistä hienoista ihmissuhteista on tullut omalla tavallaan korvaamattomia.

Koiran kauppakirja ei kuitenkaan sisällä mitään ”bestislauseketta”, ja kun henkilökemiatkaan eivät voi aivan jokaisessa tapauksessa pelata yhteen, sellaista on turha vaatiakaan. Kirjoittamattomana sopimuksena voisi kuitenkin vaatia vähintään reilun asiallista, sivistynyttä käytöstä puolin ja toisin, johon ei sisälly katkeraa kateutta, lapsellista loanheittoa tai viileää väliinpitämättömyyttä puolin tai toisin, vaan yhteinen kiinnostus koirien hyvinvointiin - sillä loppujen lopuksi, se koirahan tässä on tärkeintä, ja juuri se tekijä, joka on saattanut meidät kaikki yhteen :)

Toivotan hyvää alkanutta vuotta kaikille kääpiöpinseriharrastajille - tuokoon se mukanaan paljon hienoja hetkiä koiriemme kanssa ja kenties onnistumiselämyksiä koiraharrastustemme parissa! :)

Toivotteleepi, Johanna


Artikkeli: Kokonaisvaltaista kääpiöpinserijalostusta

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinseri-lehdessä 1/2004

Hyvää alkanutta vuotta 2004 kaikille lukijoille! Uusi vuosi toi tullessaan uuden ennätyksen rodullemme, jota rekisteröitiin vuoden 2003 aikana peräti 409 kappaletta. Tällä lukemalla kääpiöpinseri kipuaa sijalle 21. Suomen suosituimpien rotujen listalla. Rekisteröintimäärien huiman nousun myötä on rodun - ja toivottavasti myös rotuyhdistyksen - pariin saatu paljon uusia harrastajia ja kasvattajiakin. Tällaisessa tilanteessa on hyväksi kerrata ja käsitellä asioita rodun jalostuksesta ja sen kehityssuunnitelmasta. Kirjoituksen ei millään muotoa ole tarkoitus olla kattava, ainoastaan perusasioita kertaava sekä ajatuksia ja keskustelua herättävä.

Lähtötilanne

Kääpiöpinserikasvattajat ovat siinä onnekkaassa asemassa, että työskentelykenttänä on suhteellisen suuri kanta, jonka geenipooli ei tosin ole ihan niin laaja, kuin koirien lukumäärä saattaisi antaa olettaa. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole rotu, joka monien muiden rotujen tavoin olisi jakautunut erillisiin käyttö- ja näyttelylinjoihin, mikä jakaisi populaation entistä pienempiin osiin.

Nyky-kääpiöpinsereiden läheistä sukulaisuutta keskenään voi sinänsä pitää huolestuttavana tekijänä. Rodun historiassa saattaa kuitenkin piillä sen tähänastisen terveyden ja elinvoimaisuuden salaisuus: onhan rotu evoluution mittakaavassa ja myös moniin muihin rotuihin verrattuna aika tuore tapaus, johon on väittämän mukaan vielä viimeisen vuosisadan aikanakin tehty useita roturisteytyksiä. Kääpiöpinserin tilanne on siis parempi kuin monen muun rodun, jonka jalostuslinjat tai kantakirjat ovat olleet pidempään suljettuina, ja joihin ollaan lähitulevaisuudessa pakotettuja tekemään roturisteytyksiä. Toisaalta samaisesta syystä kääpiöpinserin rotutyypin kehittäminen ja sen ylläpito vaativat vielä tänä päivänäkin erityisen harkittua jalostusta, paljon työtä ja jalostusmenetelmien taidokasta käyttöä.

Päämäärä

Aloittelevat koiranomistajat luulevat usein, että jalostus tarkoittaa vain uusien näyttelytähtien tuottamista. Tätä harhaluuloa ajatellen ei ole ihme, että monet tavalliset koiranomistajat vähättelevät jalostuksen merkitystä heidän itsensä kannalta. Totuus on kuitenkin toinen: jalostus ei sisällä ainoastaan rodun eteenpäin viemistä ja kehittämistä lähemmäs kohti rodun ihannetta - niin ulkomuodon, luonteen, fysiikan kuin terveydenkin suhteen - vaan jalostuksen kenties vielä tärkeämpi tehtävä on ylläpitää jo saavutettua rotutyyppiä. Vastoin yleisiä uskomuksia rodut eivät nimittäin säily ennallaan pelkästään sillä, että risteytetään puhdasrotuisia yksilöitä - harkitsemattomat jalostusvalinnat johtaisivat hyvin nopeasti tyyppikirjon laajenemiseen ja rodun muuntumiseen takaisinpäin kohti alkujuuriaan. Mitä nuorempi rotu on kyseessä, sitä vähemmän sukupolvia tällainen degeneroituminen vaatii. Näin ollen esimerkiksi tuhansia vuosia vanhat rotutyypit, jotka ovat jo ehtineet vakiintua, eivät kärsisi tällaisesta jalostuksesta huomattavissa määrin, vaan päinvastoin tarvitsevat sitä elinvoimaisuutensa ylläpitämiseksi. Sen sijaan nuoret rodut, kuten kääpiöpinseri, kadottaisivat tyyppinsä hyvin nopeasti. Esimerkiksi mäyräkoira, jonka epäillään vaikuttaneen jossain vaiheessa rodun kehitykseen, saattaisi alkaa näkymään yhä vahvemmin eräissä rodun yksilöissä - ja tuskin kukaan, joka nimenomaan ottaa kääpiöpinserinpennun, haluaisi koiran, jonka luonteessa tai ulkomuodossa olisi selviä mäyräkoiramaisia piirteitä havaittavissa. Vastaavasti myös tämän rodun koko karkaisi helposti käsistä, kun pinseriperimä pääsisi hallitsemattomasti lisääntymään rodussa, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Kääpiöpinserin jalostusta leimaa siis rodun lyhyt historia mutta myös sen nykyinen käyttötarkoitus seurakoirana. Esimerkiksi työkoirarotujen jalostus poikkeaa suuresti kääpiöpinserin jalostuksesta, sillä niiden rotujen luonne-, rakenne- ja ulkomuotovaatimuksia ohjaa kaikkia samainen käyttökelvollisuuden periaate. Sen sijaan kääpiöpinserille asetettavat vaatimukset eivät ole ihan niin helposti määriteltävissä. Tässä kohden avainsana lienee rodunomaisuus. Kääpiöpinserin luonteessa, ulkomuodossa ja fysiikassa on sitä jotain, mikä tekee siitä uniikin rodun. Nämä ominaisuudet ovat ratkaisseet sen, miksi jotkut ihmiset ovat valinneet juuri tämän rotuisen koiran omakseen, eivätkä esimerkiksi pinseriä, kääpiösnautseria, mäyräkoiraa, italianvinttikoiraa, englanninkääpiöterrieriä, manchesterinterrieriä, jackrussellinterreriä tai chihuahuaa. Rodunomaisuus voidaan siis märitellä siten, että yksilö muistuttaa kaikilta ominaisuuksiltaan riittävästi kääpiöpinserin ihannetta, eikä jotain muuta rotua. Kuluttajan eli pennunostajan kannalta on tärkeää, että pentu on selvästi rodunomainen, sillä muutenhan hänen tekemällään rotuvalinnalla ei ole suurtakaan merkitystä. Siksi kasvatustyön tavoitteena pitää aina ja ehdottomasti, niin luonteen, ulkomuodon, fysiikan kuin terveydenkin suhteen, olla rodunomaisuus. Jalostuksen päämääränä on siis ylläpitää, vahvistaa ja lisätä rodunomaisuutta rodun kannassa.

Rodunomaisuudesta puhuttaessa on tärkeää pitää mielessä kokonaisuus - rodunomaisuus pitää sisällään muutakin kuin ulkomuodon. On tärkeää, ettei jalostuksen tiimellyksessä kadoteta rodunomaisia luonteenpiirteitä, rodun alkuperäiseen käyttötarkoitukseen liittyvää fysiikkaa tai rodulle tyypillistä terveyttä. Kaikkia näitä ominaisuuksia on jalostuksessa vaalittava tasa-arvoisesti, sillä muuten rotu saattaa muutamassa sukupolvessa menettää tärkeitä, leimaavia piirteitään - juuri niitä, jotka ovat tehneet tästä rodusta suositun. Kasvattaja, joka vähättelee jalostusvalinnoissaan jotain näistä neljästä osatekijästä, tekee pitkällä tähtäimellä hallaa rodulle.

Jalostus on siis tasapainoilua kahden, joskus keskenään ristiriidassakin olevan tavoitteen välillä: ensimmäisessä polvessa tasaisesti mahdollisimman rodunomaisten yksilöiden aikaansaaminen tuleville pennunomistajille, ja pyrkimys kehittää rotua pitkällä tähtäimellä kestävästi.

Työkalut

Rodunomaisuutta jalostettaessa olisi ihanteellista, että käytettävissä olisi keino, jolla olisi kertaheitolla mahdollista varmistaa kaikkien syntyvien yksilöiden rodunomaisuus. Tämä on kuitenkin mahdotonta, sillä jokaisen rodun perimässä kummittelevat aina myös mitä erinäisemmät epätoivotut geenit, jotka putkahtavat silloin tällöin näkyviin linjassa kuin linjassa. Jalostusmenetelmien valinnoilla voidaan kuitenkin ohjailla sitä, missä määrin ja milloin nämä ominaisuudet ilmenevät, ja tietenkin ennen kaikkea sitä, miten vastaavasti ne toivotut ominaisuudet saadaan näkyviin mahdollisimman selvästi.

Jalostusmenetelmät voitaneen jakaa karkeasti ulkosiitokseen, ryhmäsiitokseen, linjasiitokseen ja sisäsiitokseen. Kaikki nämä jalostusmenetelmät ovat yhtä vanhoja, kuin domestikoitujen eläinten jalostus ihmisten toimesta. Menetelmien väliset rajat ovat tietenkin kuin veteen piirretty viiva, jonka määrittelemiseksi on vuosien mittaan tarjottu erilaisia laskukaavoja.

Ulkosiitos lienee tavanomaisin jalostusmenetelmä koiramaailmassa. Se ei tee siitä yhtään vähemmän kiisteltyä. Ulkosiitoksen yksiselitteisen tärkeä tehtävä on tietenkin perimän riittävän kirjon, ja siten kannan elinvoimaisuuden ylläpito. On kuitenkin tärkeää muistaa, että myös ulkosiitosyhdistelmä voi tuottaa yhtälailla sairaita koiria - pahimmassa tapauksessa silloin jopa yhdistyvät kahden eri linjan erilaiset vaivat samoihin jälkeläisiin. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi sekarotuisissa koirissa, joissa niissäkin ilmenee perinnöllisiä sairauksia, kuten esimerkiksi lonkka- ja polvivikaa, huolimatta niiden täydellisestä ulkosiitostaustasta. Ulkosiitos lisää kuitenkin todennäköisyyttä, ettei koira saa samaa sairautta aiheuttavaa geeniä kaksinkertaisena. Vastaavasti ulkosiitos mahdollistaa ressessiivisten viallisten geenien leviämisen hyvinkin laajalle kantaan, ennen kuin tarpeeksi moni yksilö on saanut nämä alleelit kaksinkertaisena, jotta sairauden olemassaolo edes havaitaan.

Täydellinen ulkosiitos tuo tärkeän variaation ohella kuitenkin myös samalla kaikkein eniten yllätyksiä, sillä koiran perimällä ja sen ilmiasulla ei välttämättä ole paljonkaan tekoa toistensa kanssa - ja tässä puhutaan nyt siis myös terveydentilan ja luonteen ilmiasusta, ei pelkän ulkomuodon. Päällepäin samanoloiset koirat voivat omata hyvinkin erilaisen perimän, ja siksi ilmiasuun perustuvan ulkosiitosyhdistelmän lopputuloksena on usein aikamoinen sekametelisoppa, jota on vaikea ennakoida - ellei jompikumpi vanhemmista ole vahvasti itseään periyttävän, eli runsaasti dominoivia geenejä homotsygoottisena omaavan suvun vesa. Jalostuksen kannalta tämä ulkosiitos on yllätyksellisyydestään huolimatta tärkeää, pennunomistajan kannalta se voi kuitenkin olla hieman ikävämpää, sillä hänen saamansa pentu ei välttämättä muistuta kumpaakaan vanhemmistaan, joiden luonteeseen tai ulkomuotoon ostaja pentua hankkiessaan kenties ihastui.

Miten sitten määritellään ulkosiitos? Tarpeeksi monta sukupolvea taaksepäin mentäessä ovat kaikki suomalaiset kääpiöpinserilinjat polveutuneet samoista 50-luvun rodun kantakoirista. Erään määritelmien mukaan ulkosiitos tarkoittaa yhdistelmää, jonka osapuolet ovat toisilleen kaukaisempaa sukua, kuin rodun yksilöt keskimäärin. Ulkosiitoksessakin on siis liukuva asteikko. Tulkintatavasta riippuen kääpiöpinseriä ei kenties ole edes mahdollista ulkosiittää Suomessa, sillä katsomalla muutamia kymmeniä vuosia taaksepäin rodun historiassa, huomataan, että kaikilla Suomen koirilla on yhteisiä esi-isiä ihan lähisuvussaan. Tämä johtuu siitä, että suomalainen kanta on lyhyen historiansa aikana kokenut pariinkin otteeseen ns "geneettisen pullonkaulan", eli rodun lukumäärää on lähdetty kasvattamaan ja kantaa jatkamaan ihan vain muutamasta yksilöstä. Lisäksi monet tuontikoirista edustavat loppujen lopuksi samaa kantaa kuin suomalaissyntyiset yksilöt. Toisaalta näiden siitostyylien käsitteet voi myös määritellä uudestaan juuri näiden tosiseikkojen avulla, eli kannan yksilöiden keskimääräinen sukulaisuus keskenään voidaan nimetä 0-tasoksi. Jalostusvalinnoissa on kuitenkin muistettava tämän lähtötason suhteellisuus.

Linjasiitos on suosittu työkalu kasvattajien keskuudessa. Linjasiitoksessa pyritään lisäämään jonkin tietyn yksilön perimän osuutta jälkeläisissä. Yhtään linjaa ei rodussamme löydy, jossa ei olisi tapahtunut jossain vaiheessa useita linjasiitoksia. Monet linjasiitoksen kannattajat sanovat, että ilman sitä ei tapahdu jalostusta. Linjasiitos onkin ollut tärkeä työkalu vakiinnuttaessa rotutyyppejä ja toivottuja ominaisuuksia rodun kantaan. Kääpiöpinserijalostus Suomessa on käytännössä suurelta osin jonkinasteista linjasiitosta johtuen kannan läheisistä sukulaissuhteista. Aina linjaus ei näy kolmen sukupolven sukutaulussa, mutta löytyy tutkimalla taustoja pidemmälle.

Ryhmäsiitosta voidaan pitää linjasiitoksen ja ulkosiitoksen yhdistelmänä. Tällöin kanta on jaettu pieniin ryhmiin, joiden sisällä jalostus tapahtuu. Ajoittain kuitenkin käytetään jalostukseen myös jotain toisen ryhmän yksilöä välttääkseen ryhmän sisäsiitosasteen liiallista nousua. Esimerkki ryhmäsiitosta voisi olla rodussa eriytyneiden työ- ja näyttelylinjojen jalostus, edellyttäen, että kummankin ryhmän koiria käytetään myös satunnaisesti toisen ryhmän jalostuksessa perimän variaation ylläpitämiseksi. Vastaavasti kääpiöpinsereissä se tarkoittaisi selvien erillisten linjojen ylläpitoa ja näiden systemaattista käyttöä toistensa kanssa esimerkiksi kierrättämällä jalostusyksilöt ns. ”rotaatiomenetelmän” avulla. Tätä pidetään suositeltavana vaihtoehtona pienien populaatioiden kasvatuksessa, sillä tällä tavoin saadaan minimoitua kannan keskinäisen sukulaisuuden aste.

Myös sisäsiitosta, eli täyssisarparituksia ja koiran parittaminen sen vanhemmalla, käytetään jalostuksessa. Sisäsiitosta käytettiin runsaasti rotujen syntyvaiheissa vakiinnuttaakseen tiettyjä ulkomuoto- ja käyttöominaisuuksia rodussa. Sisäsiitoksella on myös toinen funktio perimän ”mittarina”. Sisäsiitos nimittäin tuottaa useiden geenien suhteen homotsygoottisia yksilöitä, eli koiria, jotka ovat saaneet kummankin vanhemman puolelta saman geenialleelin. Näin ollen sisäsiitos paljastaa linjojen todellisen perimän myös ressessiivisten geenien suhteen. Jos siis jokin koira kantaa jotain piilevää sairauden geeniä, se saadaan luotettavasti näkyviin vain sisäsiitos-yhdistelmällä. Niin kurjaa kuin kyseisen sairauden ilmeneminen sitten koiran jälkeläisessä on tämän omistajan kannalta, niin hyödyllistä on tämän geenin havaitseminen ja kyseisen linjan poistaminen jalostuksesta ennen, kuin geeni on ehtinyt levitä laajemmin rodun kantaan, jolloin mikä tahansa yhdistelmä voi tuottaa sairaan koiran, eikä kantajien karsiminen rodusta enää onnistu ilman, että rodun kanta pienenee olemattomiin. Joidenkin mielestä tästä syystä pitäisi jokaisen jalostettavan eläimen jokaiseen linjaan tehdä välillä tarkistuksenomaisia sisäsiitoksia ennen linjan jatkamista, sillä tämä on toistaiseksi ainut tapa identifioida uusia sairauksia aiheuttavia geenejä lajissa. Toisaalta linjasiitoksella pystytään saavuttamaan osan sisäsiitosyhdistelmien hyödystä huomattavasti pienemmillä riskeillä.

…ja niiden käyttö

Kaikilla jalostusmenetelmillä on omat kannattajakuntansa ja vastustajansa. Esimerkiksi linjausjalostuksen vastustajat pitävät sitä luonnottomana vaihtoehtona, sisäsiitosjalostuksesta puhumattakaan, ja muistuttavat aiheellisesti sisäsiittoisuuteen liittyvistä terveysriskeistä. Usein viitataan useiden eläinlajien käyttäytymismalleissa piileviin luonnon järjestelyihin sisäsiitoksen estämiseksi, ja jopa inhimilliset moraalikäsitykset nostavat aika ajoin päätään. Asia ei ole kuitenkaan näin yksiselitteinen. Monet luonnonvaraiset eläinkannat päätyvät aika ajoin sisä- ja linjasiitostilanteiden eteen. Ihmiskunnan historiassakin linjaukset ovat olleet hyvin yleisiä mm. aatelissuvuissa ja vastaavasti pienissä kansoissa ja yhteisöissä. Sanomattakin lienee toki selvää, että alati toistuvat linjaus- ja sisäsiitokset rappeuttavat kannan elinvoimaisuuden, ja juuri tästä faktasta seuranneista kokemuksista on tainnut monen pelko näitä jalostusmenetelmiä kohtaan saada alkunsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö nämä olisi satunnaisesti ja taitaen käytettyinä tärkeitä ja jopa tuikitarpeellisia jalostusmenetelmiä, joilla voidaan myös saada paljon hyvää aikaiseksi. Tästä elävänä esimerkkinä on juuri oma rotumme, kääpiöpinseri, joka on aikoinaan luotu ja pitkään ylläpidetty runsailla, mutta harkituilla linjauksilla. Jokin aika sitten eräs rotumme merkittävä kasvattaja mainitsi omaksi ”jalostusreseptikseen” aina yhden ulkosiitoksen ja sitä seuraavan kolmen linjaussukupolven suhteen. Koska kyseisen kasvattajan hyväntyyppiset ja -luonteiset koirat vaikuttavat - ei ainoastaan koko Suomen vaan koko Euroopan kääpiöpinserikannoissa, ja rotu on edelleen keskimäärin hyväluonteinen ja suhteellisen terve, voitaneen päätellä, että ko. pitkän linjan kasvattaja tietää, mistä puhuu. Myös lähes kaikki vanhat suomalaislinjat ovat juuri alati toistuneiden linjausten tulosta. Usein myös kuuluu sanottavan, että linja- ja sisäsiitoksella saadaan "kauniita mutta sairaita tai sekopäitä koiria". Tämä on epäjohdonmukainen päätelmä, sillä kaikkia geenejä koskee samat perinnöllisyyden lainalaisuudet, olivatpa ne sitten ulkomuotoon, luonteeseen tai terveysominaisuuksiin vaikuttavia geenejä. Tämä käsitys lienee saanut alkunsa siitä, että linja- ja sisäsiitosta on useimmiten käytetty jalostamaan ulkomuoto-ominaisuuksia, ja niillä onkin tuotettu monta BIS-voittajaa eri roduissa ympäri maailmaa. Vastaavasti näitä menetelmiä harkitsemattomasti käyttämällä on myös saatu fiksoitua joihinkin kantoihin tai kokonaisiin rotuihin sairauksia, heikentynyttä vitaliteettia ja alentunutta hedelmällisyyttä. Vähemmän tunnettu tosiasia lienee kuitenkin se, että samoja jalostusmenetelmiä voidaan yhtälailla käyttää terveyden, rodunomaisen luonteen ja jopa käyttöominaisuuksien jalostamiseksi ja esille saamiseksi - ja on useissa roduissa käytettykin. Sillä on myös onnistuttu viime tingassa estämään tärkeiden ominaisuuksien lopullista häviämistä rodun kannasta linjaamalla ominaisuuden viimeiseen/viimeisiin kantajiin.

Linjasiitos on sisä- ja ulkosiitoksen välimuoto. Myös linjasiitoksella pystyy sisäsiitoksen tavoin kartoittamaan jalostuskoirien perimää, mutta vähäisemmillä riskeillä kuin sisäsiitoksessa. Toisaalta linjasiitos luo - oikein käytettynä - suotuisat puitteet toivottujen piirteiden vakiinnuttamiseen linjassa. Ulkosiitos puolestaan tarjoaa mahdollisuuden tuoda täysin uusia ominaisuuksia linjaan ja ylläpitää sen elinvoimaisuutta. Oikein käytettynä ja sopivasti yhdisteltynä nämä menetelmät suovat mahdollisuuden ylläpitää ulkosiitoksella monimuotoisuutta ja heterotsygoottisuutta, varmistaen kuitenkin satunnaisen linjasiitoksen avulla myös tiettyjen arvokkaiden ominaisuuksien säilymistä ja yleistymistä kannassa.

Rodun jalostus siis tarkoittaa sitä, että saadaan rodulle toivottuja, suotuisia geenejä ja ominaisuuksia yleistymään rodun kannassa, ja näin kehittämään rodun luonnetta, terveyttä ja ulkomuotoa asteittain kohti rodun ihannetta ja yhtenäisyyttä, lisäämättä kuitenkaan haitallisten geenien frekvenssiä tai vähentämättä perimän heterotsygoottisuutta muilta kuin halutuilta osin. Suotuisten geenien leviämiseen ja rotutyypin säilymiseen on olemassa - nykytekniikalla - kaksi keinoa: toinen on se, että runsaasti suotuisia geenejä, ja ilmeisen vähän epäsuotuisia geenejä omaavat yksilöt saavat runsaasti jälkeläisiä suhteutettuna rodun kokonaiskantaan. Tällä tavalla on kuitenkin useita akilleenkantapäitä, mitkä huomaa helposti tutkimalla suomalaiskannan historiaa. Vaikka koira saisikin kuinka paljon jälkeläisiä, ei ole mitään takeita siitä, että sen perimä jatkaa paria sukupolvea pidemmälle. Viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan monet merkittävät kääpiöpinserilinjat huippukoirineen ovat aikanaan sammuneet milloin laman, rodun suosion laskun, tai yksinkertaisesti jonkun kasvattajan eläkkeelle siirtymisen takia. Historia osoittaa, ettei edes sadan jälkeläisen määrä takaa linjan jatkumista huonoina aikoina. Jälkipolvet voivat vain arvailla, mitä kaikkea arvokasta on täten menetetty. Jos kuitenkin lähdetään siitä, että erinomaisten rodun edustajien ja hyvien geenien haltijoiden linjat jatkuisivat aina jonkun jälkeläisen kautta, niin on tärkeä muistaa, että sattumalla on aina sormensa pelissä: mikään ei takaa sitä, että juuri kyseinen yksilö olisi perinyt tämän luonteeltaan, ulkomuodoltaan ja/tai terveydeltään erinomaisen esi-isänsä geenit. Lisätäkseen tämän todennäköisyyttä ei siis riitä, että kyseisellä koiralla ja sen vastaavilla sukulaisilla olisi itsellään sadoittain jälkeläisiä - mikä ei varsinkaan kääpiökoirarodun pienehköllä pentuekoolla ole helposti toteutettavissa - vaan niistä mahdollisimman monen on jatkettava sukua, jotta ne halutut geenit jatkaisivat edes jotain kautta rodun kannassa eteenpäin. Jos nyt ei ajatella tällaisen kasvatuksen eettisiä puolia - eihän sitä raaskisi tehdä nartusta, rakkaasta perheenjäsenestään, 6-8 pentueen synnytyskonetta, vaikka se olisi kuinka erinomainen rotunsa edustaja - niin tällainen matadorijalostus ei ole rodunjalostuksessa koskaan suotavaa, koska se helposti karkaa käsistä ja johtaa tilanteeseen, jossa liian suuri osa rodun kannasta on sukua samalle suvulle, jolloin ollaan jalostuksellisesti pian päädytty umpikujaan. On toinenkin tapa lisätä todennäköisyyttä, että yhden tietyn yksilön hyvä luonne-, terveys- ja/tai ulkomuotoperimä siirtyisi seuraavaankin sukupolveen: linjasiitos. Riskinä tässä menetelmässä on tietenkin myös epätoivottujen geenien tuplaantuminen jälkipolvissa. Kaikissa koirissa on olemassa ns. letaaligeenejä, jotka tekevät yksilöstä elinkelvottoman. Sikiöt, jotka kantavat tällaisia geenejä kaksinkertaisina, abortoituvat usein jo raskauden alkuvaiheessa, tai menehtyvät pian syntymän jälkeen. Myös muut elinvoimaisuutta heikentävät perimätekijät johtavat yleensä joko huonoon hedelmällisyyteen tai sikiöiden resorboitumiseen emän verenkiertoon. Siksi pentuekokoa pidetäänkin hyvin tärkeänä mittarina koirien käytännön sisäsiittoisuudelle ja elinvoimaisuudelle. Tämän vuoksi linjasiitosta on käytettävä hyvin harkiten, linjaten vain sellaisiin fenotyypiltään selvästi laadukkaisiin, eli hyväluonteisiin, terveisiin ja hyväntyyppisen ulkomuodon omaaviin yksilöihin, joiden perimässä ei ole ainakaan mitään silminnähtäviä puutteita. Tämä edellyttää tietenkin kyseisen koiran ja sen lähisukulaisten perusteellista tuntemista. Lisäksi voidaan pitää suositeltavana, että linjauksia käytetään pääsääntöisesti yhdistettynä useampaan ulkosiitokseen, jolloin ylläpidetään linjan vitaliteettia. Kääpiöpinserikannassa selkeän ulkosiitoksen tekeminen on hyvin vaikeaa - jos se kuitenkin esimerkiksi tuontikoiria käyttämällä onnistuu, saattaa muutaman ulkosiitoksen yhdistäminen linjasiitokseen tuottaa linjaa, jossa seuraavien polvien sukulaisuus on peräti löyhempi, kuin rodun kannassa tällä hetkellä keskimäärin.

Juuri riskien takia linjasiitos, ja varsinkin sisäsiitos, ei toki missään nimessä ole aloittelevan kasvattajan heiniä. Ne edellyttävät myös huomattavasti perusteellisempaa linjan, rodun ja genetiikan tuntemusta, kuin ulkosiitos. Linja- ja varsinkin sisäsiitos on parempi tehdä omalle, tutulle linjalleen, kuin linjaus johonkin vieraampaan koiraan. Toisaalta ulkosiitoskin edellyttää jonkinasteista sukutuntemusta, jotta edes varmuudella tietää, onko kyseessä ulkosiitos.

Yhdistelmien lopputuloksia arvioitaessa on toisaalta aina muistettava geno- ja fenotyyppien mahdollinen eroavaisuus toisistaan: koiran luonteeseen, terveyteen ja hyvinvointiin perimä vaikuttaa vain osittain, ilmeisesti sama pätee moniin perinnöllisinäkin pidettyihin sairauksiin. Myös ulkomuodon kehitykseen vaikuttavat ympäristötekijät, kuten liikunta, ravinto sekä mahdolliset loukkaantumiset suuresti. Näin ollen voidaan tehdä johtopäätöksiä jalostuskoirien perimästä vain sellaisten piirteiden osalta, jotka selvästi näkyvät useissa niiden jälkeläisistä, yksittäistapaukset ovat todennäköisemmin ympäristö- kuin perintötekijöiden tulosta.

Suunnitelma

Jalostuksessa voidaan työskennellä luonnonvalintaa vastustaen tai myötäillen. Luonnonvalinnan periaatteita ei kuitenkaan pysty täysin ohittamaan, sillä se johtaa ennemmin tai myöhemmin rodun sairastumiseen elinkelvottomiksi tekevien heikkouksien kautta. Sen sijaan on mahdollista myötäillä luonnonvalintaa. Tietenkään todellinen luonnonvalinta ei suosisi koirarotujamme ollenkaan, mutta sovellettuna luonnonvalinta auttaa kasvattajaa jalostamaan pitkällä tähtäimellä terveitä, nyky-yhteiskunnan olosuhteissa elin- ja lisääntymiskelpoisia koiria. Jalostuksesta on syytä karsia koiria, joilla on käyttäytymishäiriöitä, synnytysvaikeuksia, haluttomuutta tai kyvyttömyyttä paritella tai hoitaa pentuja, tai koiria, jotka ovat pentuina heikkoja tai kyvyttömiä hakeutumaan nisälle ja imemään emoa. Jalostukseen ei pitäisi muutenkaan käyttää sellaisia yksilöitä, joilla on normaaleissa elintoiminnoissa ilmeisiä häiriöitä, sillä nekin saattavat olla osittain perinnöllisiä.

Kääpiöpinserin potentiaalisena ongelmana voisi tällä hetkellä nähdä siitosmatadorit ja huomaamattomat linjaukset. Monet yhdistelmät, jotka näyttävät ensisilmäyksellä korkeintaan löysähköltä linjaukselta tai peräti ulkosiitokselta, paljastuvat 5-10 sukupolven tarkastelulla usein moninkertaisiksi linjauksiksi, jopa jo kertaalleen linjattuun, kun saman koiran ja sen lähisukulaisten nimet esiintyvät useissa eri sukuhaaroissa. Tämä ilmiö yhdistettynä tilanteeseen, että vain murto-osaa kannan uroksista käytetään jalostukseen, mutta niitä sitäkin enemmän, aiheuttaa kohta kaikkien jalostusyksilöiden lähisukulaisuuden keskenään. Jotta rodun suosion kasvun ja lukumäärän kasvun myötä suurenisi myös jalostuspopulaatio, olisi tärkeää, että kasvattajilla riittäisi rohkeutta ja näkemystä käyttää jalostukseen myös sellaisia hyvälinjaisia, sopivia uroksia, joilla ei vielä ole kilometrien pituista meriittilistaa ja moninkertaista jälkeläisnäyttöä entuudestaan - kenties urosta, jota ei ole viety näyttelyyn kuin sen yhden kerran, ja jolla ei ole vielä ainuttakaan pentua. Ryhmäjalostusperiaate estäisi tilanteen, jossa koko kanta olisi läheistä sukua samoille linjoille.

Tulevaisuus saattaa tuoda uusia variaatioita ja vaihtoehtoja koiranjalostukseen. Mielenkiinnon- ja pelonsekaisin tuntein voimme odottaa, mitä kloonaus ja geenimanipulaatio tuovat harrastukseemme tullessaan...

Yhteenvetona voidaan todeta, että tietämyksen lisääntyessäkin jalostuksen perusasiat ovat pysyneet samoina. Onnistuneen jalostustyön peruspilarit ovat edelleen samaiset kolme T:tä: Kokemukseen ja perehtyneisyyteen perustuva Tieto perinnöllisyydestä, rodusta ja eri sukujen ominaisuuksista, Taito, eli visuaalinen kyky ja intuitio "lukea” linjoja ja niiden piirteitä ja löytää pitkällä tähtäimellä yhteensopivat linjat ja yksilöt, sekä kolmantena yksinkertaisesti myös hyvä Tuuri, mitä perinnöllisyyslakeihin, sattumaan ja todennäköisyyksiin tulee. Kaikessa jalostuksessa on tärkeintä se, että kasvattaja tietää täsmälleen, mitä tekee…


Artikkeli: Teettäisinkö nartulleni pennut?

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehdessä 1/2002

Usein narttukoiran omistajan eteen tulee kysymys, teettäisikö koiralleen pentuja. Tässä mainittuna vain muutama ohjenuora, joiden avulla tehdä tämä tärkeä päätös:

Syitä, jotka eivät riitä perusteluksi pentujen teettämiselle:

  • Pennut ovat niin söpöjä. Niinhän ne ovat, mutta söpöimmistäkin pennuista kasvaa aikuisia koiria, jotka muuttavat uusiin koteihin. Jos pentujen terveys, luonne tai ulkomuoto ei sitten vastaakaan pennunostajien odotuksia, koska pennut ovat epätyypillisä rotunsa edustajia, on pentuiän ohimenevä söpöys laiha lohtu.
  • Haluan itselleni koirani pennun. Katso edellinen kohta. Sinulla on kaikesta huolimatta vastuu pentueen muiden pentujen tulevia omistajia kohtaan. Entä mitä teet kaikille niille pennuille, joille ei löydykään hyvää ja vastuuntuntoista kotia?
  • Teetän pentueen, koska naapurini/ystäväni/sukulaiseni haluaa tällaisen koiran. Katso edelliset kohdat.
  • Teetän nartulleni pennut, jotta se olisi terve. Vaikka pentujen synnyttäminen onkin narttukoiralle luonnollisimpia asioita, ei sen terveyttä edistävästä vaikutuksesta ole mitään näyttöä. Synnyttäneetkin nartut sairastuvat kohtutulehduksiin ja potevat valeraskauksia. Narttu palaa harvoin täysin ennalleen raskauden ja synnytyksen jäljiltä, ja niiden yhteydessä voi syntyä kohtalokkaita komplikaatioita.
  • Teen Mopelle pennut, kun se on niin ihana koira! Vaikka Moppe olisikin mielestäsi kuinka ihana koira tahansa - jos se ei ole tutkitusti terve, omaa rotutyypillistä luonnetta ja rotumääritelmän mukaista rakennetta, eli toisin sanoen sen pennut eivät aikuisina tule vastaamaan pennunostajien käsitystä rodusta, on vastuutonta teettää sille pentuja
  • Teetän pentueen, kun tämän rotuiset koirat menevät hyvin/hyvään hintaan kaupaksi. Kaikkien edellisten kohtien huomioiden lisäksi on todettava, että rahanahneus ei ole moraalisesti hyväksyttävä perustelu "pentutehtailuun". Todellista jalostustyötä ei tehdä rahasta, vaan rakkaudesta rotuun! Puhumattakaan siitä, että jos hoitaa pennut ja jalostuskoirat hyvin, jää budjetti harvoin voiton puolelle.
  • Teetän koiralleni pentuja, koska haluan olla kasvattaja. On ihailtava pyrkimys aloittaa pitkä taival rodun asiantuntijaksi. Se ei kuitenkaan riitä perusteluksi, ellei käytössäsi ole juuri sopiva jalostuskoira - jalostusyksilöä ei valita sillä perusteella, että "minulla nyt on tällainen" tai "ostin tämän koiran jalostuskoiraksi" tai "minulta jäi edellisestä pentueesta tällainen yli, niin käytänpä sitä sitten edes jalostukseen". Jalostuskoiran valinnassa on oltava erittäin kriittinen, niin uroksen kuin nartun kohdalla. Koiran voi toki hankkia kasvatustyötä silmälläpitäen, mutta lopullisen jalostuspäätöksen voi tehdä vasta sitten, kun näkee, onko pentu kasvanut täyttämään kaikki kriteerit. Lisäksi kasvatustyön edellyttämä tieto-taito on hankittava ennen, kuin ryhtyy hommaan - muuten voi saada aikaiseksi todella suurta vahinkoa.

Seuraavassa syitä, miksi ryhtyä kasvattajaksi. Jos kaikki tai suurin osa seuraavista väittämistä osuu kohdalleen, voi hyvin mielin ottaa kasvattajan vastuullisen tehtävän harteilleen.

  • Omistan niin luonteeltaan, terveydeltään kuin myös ulkomuodoltaan ja käyttöominaisuuksiltaan erinomaisen rotunsa edustajan, jolla olisi jalostuksellisesti rodulleen paljon annettavaa. Se on joko.
    1. Kaikin puolin hyvä, virheetön ja tasalaatuinen rotunsa edustaja tai
    2. yksilö, jossa on jotain harvinaislaatuisia, arvokkaita vahvuuksia (terveydessä, luonteessa, käyttöominaisuuksissa tai ulkomuodossa) rodun muuhun kantaan verrattuna, jolloin sen pienet puutteet voidaan antaa anteeksi, edellyttäen että niitä yritetään asiantuntevasti "paikata" ja poistaa jalostustyössä
  • Omaan laajan ja perusteellisen genetiikan tuntemuksen
  • Olen syvällisesti perehtynyt harrastamaani rotuun, tunnen ja osaan tulkita sen rotumääritelmän ja rodun ihanteen, sekä rodun historian ja alkuperäisen käyttötarkoituksen.
  • Olen vastuullinen koiranomistaja ja korkean etiikan omaava kasvattaja, joka toimii kasvattiensa omistajille sekä muille koiraharrastajille esimerkkinä: hoidan koirani asiantuntevasti ja kohtelen niitä hyvin.
  • Olen koirien hoidossa ja koulutuksessa kokenut ja asiantunteva, ja pystyn näin auttamaan ja opastamaan kasvattieni omistajia kaikin tavoin
  • Minulla on aikaa, tilaa, rahaa sekä muut tarvittavat resurssit hoitaa jalostuskoirani ja ennen kaikkea pennut hyvin - myös mahdollisten synnytyskomplikaatioiden tai pentujen sairastumisen osuessa kohdalle.
  • Olen valmis uhraamaan vapaa-aikani, "hermoni" ja tarpeen tullen yöuneni, voidakseni tarjota pennuille parhaan mahdollisen hoidon, huolenpidon, asianmukaisen sosialisoinnin ja siten hyvän alun elämälle.

Artikkeli: Kääpiöpinsereitä joka lähtöön

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehden 3/2000 kääpiöpinseripalstan pääkirjoituksena

Kääpiöpinserin jalostukseen eivät ole koskaan vaikuttaneet mitkään pakolliset luonnetestit, käyttö- tai taipumuskokeet. Siitoskäyttöä on rajoittanut ainoastaan kasvattajan oma näkemys jalostuspyrkimyksistään - tosin kaikilla itseään "kasvattajiksi" kutsuvilla ei valitettavasti suinkaan ole minkäänlaisia rodun parannukseen liittyviä visioita ja jalostustavoitteita, mutta tällaisia "koirien lisäännyttäjiä" vaan valitettavasti löytyy jokaisen rodun parista, joten eipä aiheesta sen enempää. Edellä mainituista syistä kuitenkin rotumme on kehittynyt harvinaisen laajakirjoiseksi. Kääpiöpinserin rotumääritelmän tulkintojen puitteissa on mahdollista jalostaa niin pieniä, hentoja ja helppoluontoisia seura- ja sylikoiria piristämään vanhemman pariskunnan eläkeläispäiviä, kuin myös vahvarakenteisia, kestäviä ja tempperamenttisia yksilöitä niin himohölkkääjän lenkkiseuraksi kuin myös koiraurheilijan harrastuskaveriksi - ja tietenkin myös kaikkea näiden ääripäiden väliltä! Tämän takia kääpiöpinseri vastaakin rotuna harvinaisen laajan koiranomistajakirjon toiveita. Rodumme monimuotoisuus on kuitenkin syytä huomioida niin pennunostajia kuin myös jo jalostusyksilöitä valittaessa. Se nimittäin lisää samalla myös suuresti kaikkien niiden kasvattajien vastuuta, joita ei kiinnosta pelkästään pennuista eroon pääseminen ja rahan saaminen. Onhan kaikkien osapuolten edun mukaista, että juuri oikeat, toisilleen sopivat koira ja omistaja löytäisivät toisensa. Kaikki kasvattajathan tietävät, kuinka harmittavalta tuntuu, kun "sohvachampioniksi" myyty pentu kehkeytyykin ulkomuodollisesti näyttelytähtitasoiseksi, tai vastaavasti, kun ulkomuodoltaan puutteellinen yksilö vahingossa päätyi ahkerasti näyttelyitä kiertävään kotiin. Eikä siinä vielä kaikki, lisääkin miettimisen ja murehtimisen aihetta kasvattajalle siis riittää: Sille eläkeläisparille pitäisi löytyä juuri se rauhallinen, pieni ja helppoluonteinen seurakoirapentu, sillä energiaa puhkuva ikiliikkuja ei varmaankan saisi tässä kodissa tarvitsemaansa liikuntaa ja toimintaa. Vastaavasti koiraurheilijalle on myytävä koira, jonka rakenteelliset ja henkiset rahkeet myös todella riittävät aktiiviseen harrastamiseen, jottei omistaja joudu pettymään. Siinä missä on monenlaisia pennunostajia, tarvitaan myös paljon erilaisilla kasvatuspäämäärillä varustettuja kasvattajiakin!

Miten nyt sitten erottaa nämä eri rakenne- ja luonnetyypit toisistaan? Hyvä harrastuskoira on aina hieman sisukas - esimerkiksi agilityradalla kääpiöpinserin on "saalistettava" esteitä sillä samalla peräänantamattomalla taistelutahdolla, jolla se vielä vuosisata sitten tappoi hiiriä ja rottia. Oli lajina sitten tottelevaisuuskokeet, agility, fly ball tai vaikkapa pelastus, lahjakas harrastuskoira tarvitsee nöyryyttä, tottelevaisuutta, älyä ja oppivaisuutta, ja kun se on oivaltanut, mitä omistaja siltä haluaa, myös sisua, tempperamenttia ja rohkeutta työskennellä itsenäisesti ja silti täydellä teholla! Koska agility on aktiivisesti harrastettuna myös fyysisesti erittäin vaativa laji, on hyväksi, jos koiralla on terve, kestävä ja vahva rakenne ja luusto. Muun muassa erinomaiset "vieteri"-kulmaukset, vahva ja lihaksikas selkä ja niska, sekä notkea, ei liian pitkä, muttei liian lyhytkään lanne, ovat nopeiden agilitykoirien tunnusomaisia piirteitä, tässä vain muutamia mainitakseni. Toisin kuin monissa muissa roduissa, kääpiöpinserin rotumääritelmä ei ole ollenkaan ristiriidassa näiden harrastuskoiralta toivottavien ominaisuuksien kanssa - päinvastoin, rotumääritelmä juuri kuvaileekin ihanne-kääpiöpinseriä muun muassa sanoin "mahdollisimman täydellinen pinserin pienoiskuva","valpas","niska voimakas","olkavarret hyvin kulmautuneet, lihaksisto voimakas","reidet - - voimakaslihaksiset; kintereet hyvin kulmautuneet" sekä "virheet: raskas tai kevyt rakenne, matala- tai korkearaajaisuus - - liian pitkä tai pehmeä selkä - - suorat lavat; jäykkä takaosa - -" jne.

Palatakseni itse asiaan, eli miten valita sopiva omistaja kullekin kääpiöpinserityypille? Jos jätetään nyt pois koiran ulkomuodollinen taso näyttelymielessä (koska siitä saisi kirjoitettua vielä aivan erillisen juttun ;-) ), niin harjaantunut silmä tunnistaa nämä ominaisuudet jo pentulaatikossa. Aikuista koiraa myydessä se on toki helpompaa, koirasta huomaa, onko se temperamenttinen, vai pikemminkin rauhallinen, onko se oppivainen ja työskentelyhaluinen, vai enemmän muista asioista kiinnostunut, hyppääkö se sohvalle kevyesti vaikka takaperinkin, vaiko vaivalloisesti tai ei edes ollenkaan, suosiiko koira rauhallisia kävelylenkkejä ja kiertääkö se mieluiten kaikki matkalle osuvat esteet, vai hakeeko se metsälenkillä vapaana ollessaan oikein hakemalla niitä kivenlohkareita ja puunrunkoja, joiden yli pomppia. Pennun kohdalla tämä ei ole ihan niin yksinkertaista, sillä sen käyttäytymiseen vaikuttavat olosuhteiden lisäksi myös muut pentueen jäsenet sekä pentujen keskinäiset koko- ja kehityserot. Kuten kaikki tiedämme, pentueen pienin ei aikuisena välttämättä suinkaan enää ole pienin, ja vaikka se pentulaatikossa joutuikin ehkä aina antamaan isommille sisaruksilleen periksi ja hävisi kaikissa leikeissä ja paineissa, niin koiralla saattaa silti olla "taistelijaluonne". Jos kasvattaja ja pennunostajat tarkkailevat kärsivällisesti pentujaan, he löytävät viitteitä pentujen tulevasta henkisestä ja fyysisestä kehityssuunnasta. Siitä eteenpäin ei sitten voikaan muuta, kuin edesauttaa pennun kehitystä oikeanlaisella hoidolla ja kasvatuksella, sekä toivoa, että kaikki sujuu suunnitelmien mukaan :-).

Mielestäni hyvän kasvattajan on siis rehellisesti arvioitava koiransa, ja yritettävä saattaa oikea pentu oikealle ostajalle. Tulevan koiranomistajan pitäisi puolestaan jo rotua, kasvattajaa ja pentua valitessaan tietää tarkkaan, minkälaisen koiran haluaa - toki sillä varauksella, että osaa arvostaa rakasta ystäväänsä ja lemmikkiään vaikkei tästä sitten loppujen lopuksi kehittyisikään juuri toivotunlaista .