kääpiöpinseri

Pinserella's kennelin julkaisukokoelma:

Tällä sivulla julkaistaan osa Johanna Tammialan kirjoittamista, eri koira-alan lehdissä julkaistuista artikkeleista vuosilta 1990-2014. Osa artikkeleista on vanhoja, eivätkä näin ollen välttämättä kovin ajankohtaisia, osa taasen sisällöltään hyvinkin ajattomia.

Muistathan, että tekijänoikeuslaki suojaa näitäkin sivuja, etkä lainaa mitään kuvia tai kirjoituksia lupaa kysymättä!

Jalostus & Kasvatus


Artikkeli: Ajatuksia astutuksesta ja pennuttamisesta

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistaan: Snautseri-Pinserilehdessä 3/2006

Kääpiöpinsereiden suosio on kasvanut viime vuosina päätä huimaavaa vauhtia. Samalla on saanut seurata ilolla, miten rodun pariin on hakeutunut paljon uusia, aktiivisia harrastajia ja kasvattajanalkuja, jotka tuovat tullessaan uusia ajatuksia, tuoretta tietotaitoa ja raikasta näkökulmaa.

Valitettavasti rodun suuri kysyntä tuo mukanaan myös monenmoista ”yrittäjää”, joiden motiivit ovat vähintäänkin kyseenalaisia ja ristiriitaisia. Näin kasvattajana ja uroksen omistajana on saanut kuulla ja nähdä monenlaista. Löytyy sellaisia pentukyselijöitä, jotka ovat ostamassa ensimmäistä kääpiöpinseriään – jonka pitää tietenkin olla narttu, koska se on tarkoitus pennuttaa sitten ensi vuonna. Löytyy ihmisiä, joilla on lukuisia narttuja ”tallissaan”, joilla kaikilla vaillinaiset tai jopa olemattomat näyttely- ja terveystulokset (eikä mitään luonnetesti- tai muitakaan tuloksia, joilla voisi perustella koiran soveltuvuutta jalostukseen), ja joilla tehdään pentuja juuri niin tiheään tai jopa tiheämpään kuin mitä Kennelliiton säännöt sallivat – papereilla tai ilman. Löytyy niitä, jotka ilmoittavat tarvitsevansa jotain urosta, kun pitäisi sille omalle nartulle pennut saada – mistään terveystutkimuksista tai näyttelytuloksista tai muista kasvattamiseen liittyvistä asioista ei olla tosin koskaan kuultukaan.

Kaikki nämä lähestymistavat pennuttamiseen viittaavat joko suunnattomaan piittaamattomuuteen tai täydelliseen tietämättömyyteen. Usein kuulee sanottavan, että ei kai se pentujen tekeminen nyt niin ihmeellistä salatiedettä ole, osasivathan ne koirat ennenkin lisääntyä. Se on toki totta, että koiraeläimet ovat aina osanneet lisääntyä. Aiemmin ei kuitenkaan asetettu niin suuria vaatimuksia syntyville pennuille, vaan niiden annettiin lisääntyä ja kasvaa omia aikojaan, ja ne, jotka olivat hyödyllisiä ja käyttökelpoisia, jätettiin henkiin - muut päätyivät saunan taakse. Nykytilanne on toinen: kotikoirat (olivat ne rotukoiria tai sekarotuisia) ovat erkaantuneet fyysisiltä ominaisuuksiltaan kauas alkuperäisistä hyötykoirista ja susista, ja tarvitsevat siksi enemmän ihmisen tukea ja apua kasvaakseen terveiksi aikuisiksi koiriksi. Nyky-yhteiskunnan koirille asettamat vaatimuksetkin ovat muuttuneet: jos koira on sairastelevainen tai huonoluonteinen, sitä ei pistetä surutta piikille, vaan se on rakastettu perheenjäsen, jonka ongelmat aiheuttavat omistajille suurta surua ja tuskaa. Siksi joka ikisen pentueen tässä maailmassa pitäisi syntyä tarkan harkinnan ja riittävän tietotaitotason tuloksena, jotta pennuilla olisi mahdollisimman hyvät edellytykset kasvaa terveiksi ja yhteiskuntakelpoisiksi aikuisiksi koiriksi.

Se on myöskin totta, ettei koirien kasvatus ole mitään salatiedettä. Nykyään kaikille asiasta kiinnostuneille on tarjolla paljon tietoa. Kennelliitto järjestää säännöllisesti Kasvattajan perus- ja jatkokursseja eri kennelpiirien alueella. Rotuyhdistykset järjestävät luentotilaisuuksia koskien oman rotunsa ajankohtaisia jalostuskysymyksiä, kuten perinnöllisiä sairauksia. Joissain kaupungeissa, kuten Turussa, on myös lähes kuukausittain mahdollisuus osallistua yksityisille Koirankasvatusaiheisille luennoille ja kursseille. Nykyään kaikki koiranjalostukseen liittyvä, aina tuoreinta tutkimustietoa myöten, on suoraan saatavilla netistä. Jos ei lukeudu tietokoneihmisiin, niin kirjastoista voi lainata lukuisia koirien kasvatusta ja jalostusta käsitteleviä asiantuntevia opuksia täysin ilmaiseksi. Pienellä vaivalla samaisia kirjoja saa hankittua omakseen mm. kirjakaupoista tai Kennelliitosta tilaamalla. Kennelliiton nettisivuilta pystyy jokainen perehtymään jalostuksen perusasioihin ja tulostamaan itselleen Kennelliiton laatimat asianmukaiset sopimuspohjat koiran myyntiä, rekisteröintiä ja astutusta varten. Kaikki tarpeellinen tieto on siis täysin julkisesti saatavilla – kahta suuremmalla syyllä hämmästyttää, miksi pentujen teettämistä suunnittelevat eivät vaivaudu tarpeellista tietoa hankkimaan tai hyödyntämään!

Usein kuulee sanottavan, että kysehän on vain koiranpennuista, eikä tuollaiseen vaivannäköön ole aikaa. Silti samat ihmiset käyttävät usein monin verroin aikaa auton hankintaa suunnitellessaan käyttäjäkokemuksista keskustellen, autolehtien tutkimuksia ja vertailuja lukien, myyjiltä kysellen ja autoja koeajaen. Onko siis tulevan pennunomistajan 10-16 vuoden rinnakkaiselo koiransa kanssa vähäpätöisempi asia, kuin auton valinta muutamiksi vuosiksi? Usein samat ihmiset väittävät vielä tekevänsä ”vain nämä yhdet pennut, kun me niin rakastetaan tätä meidän koiraamme ja haluttais toinen samanlainen”. Ei voi muuta kuin ihmetellä, eivätkö nämä ihmiset huomaa sanojensa välistä suunnatonta ristiriitaa: Jos todellakin välittää koirastaan ja tämän pennuista, pitäisi olla kahta suurempi pyrkimys selvittää kaikki saatavilla oleva taustatieto, jonka avulla pystyisi edesauttamaan kyseisen nartun ja tämän pentujen hyvinvointia. Miten joku voi väittää rakastavansa koiraansa, jos ei ole edes vaivautunut ottamaan selvää, miten emä pitää ruokkia, rokottaa ja madottaa ja mitä lihas- ja hammashuoltoa narttu tarvitsee hyvissä ajoin ennen astutusta, minkälaisen erityisruokinnan ja matolääkityksen emä ja pennut tarvitsevat pentujen missäkin kehitysvaiheessa, entä mistä tunnistaa hyvissä ajoin synnytys- tai imetysajan ongelmat, jotka voivat koitua nartun tai pentujen kohtaloksi, miten elvyttää pentua tai lopettaa elinkelvoton, kärsivä pentu mahdollisimman nopeasti, kivuttomasti ja eläinsuojelulain vaatimalla tavalla, kun eläinlääkäriapua ei yleensä ole heti saatavilla? Miten voi väittää olevansa kiinnostunut koirista, jos ei vaivaudu käymään edes senkään vertaa jalostustarkastuksissa, terveystutkimuksissa, näyttelyissä, luonnetesteissä ja muissa koiratapahtumissa, että oppisi itse koirien luonne-, terveys- ja rakenneominaisuuksien perusteet, jotka kaikki ovat ainakin osittain perinnöllisiä ja vaikuttavat suoraan koiran hyvinvointiin ja terveyteen? Miten voi väittää välittävänsä pentujen hyvinvoinnista, jos ei vaivaudu hyvissä ajoin ennen astutussuunnitelmia perehtymään perinnöllisyyteen – sillä perimähän määrää hyvin pitkälle sen, mitä pennusta aikuisena kasvaa, ja tulevien pentujen perimään vaikuttaa ratkaisevasti se, mitä geenejä mikäkin sukuhaara kantaa. Miten voisi tarjota pennuille hyvät eväät tulevaisuuteen, jos ei ole tietoinen sosiaalistamisen ja oikeanlaisen kasvuympäristön vaikutuksesta pentuun sen eri kehitysvaiheissa ennen luovutusikää? Miten voi kuvitella kantavansa vastuutaan pentujen tulevia omistajia kohtaan, jos ei edes ole ymmärtänyt hankkia Kennelliiton kauppasopimusta, joka suojaa ostajan etuja koirankaupassa? Miten nartun omistaja voisi olla tuki, turva ja apu tulevien pentujen omistajille hoitoon ja koulutukseen liittyvissä kysymyksissä, jos ei itselläänkään ole vielä kokemusta kyseisestä rodusta tai kenties mistään muistakaan koirista kuin vasta muutamalta vuodelta?

Olen surullisena seurannut sivusta, kuinka monelle ihmiselle pentujen teettäminen on joko pelkkää leikkiä vailla vastuuta tai jonkinlaista bisnestä, jossa tavoite on joko jäädä rahallisesti voiton puolelle (mikä ei vastuullisessa kasvatuksessa yleensä onnistu, kun suuret kulut ja epäonniset astutusyritykset aiheuttavat usein jokaisen pentueen kohdalla jonkin verran rahallista tappiota) tai saada itselleen mahdollisimman halvalla pentu, ja kuinka moni nartun omistaja kuvittelee, että astutukset ovat jonkinlaisia maksullisia seksipalveluja, jossa satunnaisesti valittu uros toimittaa tilauksen rahasta. Harrastajana koen usein velvollisuudekseni yrittää parhaani mukaan opastaa ja auttaa näitä kaikenkirjavia pennuttajia oikeille raiteille, opastaa terveystutkimuksissa ja ohjata rotuyhdistyksen sekä Kennelliiton nettisivuille, joista pääsee helposti alkuun, jos vaan halua ja kiinnostusta löytyy. Valitettavasti olen toistuvasti saanut huomata, ettei tämä opastus yleensä auta pitkälle – toiset eivät ota neuvoja kuuleviin korviinsakaan, toiset tekevät kyllä ne pakolliset asiat, mihin heitä patistetaan, mutta eivät edelleenkään millään lailla aktivoidu itse perehtymään oma-aloitteisesti koirankasvatuksen saloihin, vaan odottavat, että tieto tarjoillaan heille kultalautasella, josta he valitsevat sitten vaan ne itseään miellyttävät tiedonmuruset. Tällainen käytös kielii joko täydellisestä välinpitämättömyydestä koirien (ja näiden omistajien) tulevaisuutta ja hyvinvointia kohtaan tai käsittämättömästä uusavuttomuudesta ja viitseliäisyyden puutteesta. Jos pentuja lähtee teettämään tällaisella asenteella ja pohjatiedolla - tai siis sen puutteella - miten edes voisi olla valmis ja kykeneväinen tarjoamaan pennuille terveellisen ja turvallisen kasvuympäristön, ja pennunottajille apua ja neuvoa pennun kasvatuksessa ja hoidossa? Siksi tuntuu usein siltä, että tekee rodulle ja tuleville pennunomistajille vain karhunpalveluksen opastamalla tällaisia pennuttajia eteenpäin. Jokaisen pentuetta suunnittelevan tulisi tietää, mitä tarkoittavat esimerkiksi sanat ”matadorijalostus”, ”sijoituskoira”, ”jalostusoikeus”, ”populaatiogenetiikka”, ”geenipoolin laajentaminen”,”kalkkikramppi”, ”resessiivinen polygeeninen periytyminen”, ”sisäsiitosdepressio”, ”PRA”, ”hermorakenne” ja ”astutussopimuskaavake”, ja mitä näiden asioiden merkitys tulevan pentueen kannalta on. Jos ei kykene tai halua ottaa näistä asioista selvää, voiko silloin olla kykeneväinen tai sopiva teettämään ja hoitamaan ensimmäisiäkään pentuja? Kukaan ei ole seppä syntyessään, mutta jokainen voi halutessaan perehtyä ja oppia.

Valitettavasti kukaan meistä ei pysty parantamaan maailmaa niin paljon, että kaikenlaiset epämääräiset pennuttajat ja pentutehtailijat katoaisivat kartalta kokonaan, mutta kasvattajina ja jalostusurosten omistajina voimme yrittää valita pennunottajat ja astutettavat nartut siten, että emme ainakaan tue tällaista kyseenalaista toimintaa – ja tähän kaikkien vastuullisten kasvattajien ja myös tavallisten mutta tunnollisten urostenomistajien pitäisi pyrkiä. Ainakin voimme itse omalta osaltamme tehdä jokainen parhaamme, jotta omilla kasvateillamme ja urostemme jälkeläisillä ja niiden omistajilla olisi mahdollisimman suuret todennäköisyydet onnelliseen yhteiseloon :).

Tätä pyrkimystä tukemaan kehitimme jalostustoimikunnassa uudet pentu- ja uroslistakriteerit. Nämä uudet listakriteerit ovat saaneet kasvattajilta ja harrastajilta paljon positiivista palautetta, ja näin jalostustoimikuntalaisten näkökulmasta tämä kiitos tehdystä urakasta kuulostaakin oikein mukavalta :). Listat on jaettu A- ja B-listoihin, jotta jää sijaa myös pienille perustelluille kompromisseille jalostusratkaisuissa, mutta samalla käy selväksi, mitä asioita voidaan pääsääntöisesti pitää kääpiöpinserikasvatuksen minimikriteereinä. Tuoreimpien tietojen valossa ei ole enää perusteltua teettää pentueita koirilla, joilla ei ole voimassaolevia terveystutkimuslausuntoja sekä riittävä näyttelytulos ja rajallinen pentuemäärä. Näiden vaatimusten toteutuminen ei itsessään vielä riitä perustelemaan pennutusta, vaan huomioitavia seikkoja on paljon muitakin, mutta nämä ehdot ovat se alin rima, mikä jokaisen pentueen olisi tänä päivänä ylitettävä. Näiden julkisten listakriteereiden myötä ehkä jossain vaiheessa kaikenlaiset pennuttajatkin oivaltavat hiljalleen, ettei rodunjalostusta ohjaavat säädökset ole tarkoitettu kenenkään egon pönkitykseksi tai koiranomistajien kiusaksi, vaan että meidän kaikkien rodun harrastajien yhteisenä tavoitteena jokaisen pentueen suunnittelussa on (tai ainakin pitäisi olla) elinvoimainen, terveesti rakentunut ja hyväluonteinen kääpiöpinseri – nyt ja tulevaisuudessa!

Näillä mietteillä toivotan aurinkoista kesän jatkoa kaikille lukijoillemme! :)


Artikkeli: Kun koirankasvattaja sanoi "Hupsista"! tai "Vanhassa vara parempi"

Koiranjalostuksessa suurimman haasteen muodostaa erilaiset periytyvät ja "puoliperinnölliset" sairaudet, vaivat ja heikkoudet. Useimpiin niistä vaikuttaa geenien lisäksi ympäristötekijät, ja monet sairaudet syntyvät lisäksi useamman geenin yhteisvaikutuksesta (polygeenisiä). Näin ollen on usein hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, ennustaa pelkän sukutaulun ja sukulaiskoirien terveystietojen perusteella, tuleeko pentu kantamaan tai ilmentämään jotain sairautta.

Jotkut sairaudet ovat onneksi jalostuksellisesti hieman yksinkertaisempia. Jos ne ovat yhden dominoivan geenin aiheuttamia, riittää tieto, että molemmat vanhemmat ovat terveitä. Jos ne ovat yhden resessiivisen geenin aiheuttamia, pitäisi pystyä selvittämään, onko enintään jompi kumpi vanhemmista kantaja. Joidenkin sairauksien osalta tämä onnistuu tänä päivänä geenitestien avulla, mutta valtaosalle koiraroduista ja sairauksista ei ole minkäänlaisia geenitestejä olemassa. Näin ollen kasvattaja joutuu usein luottamaan jalostuskoirien ilmiasuun eli fenotyyppiin, ja päättelemään siitä, olisiko koirat terveitä, kantajia vai sairaita.

Jalostuskoiran terveydentilaa voidaan arvioida paitsi silmämääräisesti niin joiltain osin myöskin erilaisten terveystutkimusten avulla. Jos koira on päällisin puolin täysin terve, elinvoimainen, ja saa kaikista terveystutkimuksista puhtaat paperit, se on hyvä jalostuskoira, eikös vaan? Ei ehkä sittenkään. Valitettavan monet koirien periytyvistä sairauksista puhkeavat vasta koiran keski-iässä, esimerkiksi 4-6 vuoden iässä. Monet sairaudet, jotka ovat joko osittain tai kokonaan perimästä johtuvia, kuten kaihi, kardiomyopatia, tietyt syövät ja epilepsiat, saattavat iskeä yllättäen koiran ollessa parhaassa keski-iässä - joskus vakavin seurauksin. Koira on siihen saakka saattanut olla terveyden perikuva, ja saada esimerkiksi silmätutkimuksissa ja sydänkuunteluissa toistuvasti terveen paperit. Valitettavasti tuossa iässä useimpia jalostuskoiria on ehditty jo pennuttaa kerran tai useammin. Koiralla saattaa siis olla maailmalla jo liuta jälkeläisiä, kun koiran huomataankin yhtäkkiä kantava n jotain vakavaa perinnöllistä sairautta. Siinä kohden kasvattaja joutuu sanomaan, että "Hupsista..."

Monen rodun kohdalla nämä keski-iässä puhkeavat sairaudet ovat koituneet kohtalokkaiksi. Kun jatkuvasti käytetään hyvin nuoria koiria jalostukseen, joudutaan yhä useamman pentueen kohdalla sanomaan "hupsista". Pahimmillaan sairastuneella koiralla on paitsi liuta jälkeläisiä, niin myöskin jo runsaslukuisesti lapsenlapsia maailmalla ennen kuin karu totuus selviää. Monien rotujen kohdalla tämä ilmiö on aiheuttanut kaihin tai epilepsian räjähdysmäisen lisääntymisen, osalla roduista kardiomyopatia tai tietyt syöpälajit ovat laskeneet rodun elinikäennustetta masentavan alas. Jotkut rodut tämä ilmiö on ajanut lähes sukupuuton partaalle.

Onko mitään varmaa keinoa tämän vahingon välttämiseksi? Ei ole, riskejä jalostukseen sisältyy aina. Mutta mitä vanhempaan ikään jalostuskoira on ehtinyt (pysyen terveenä), sitä epätodennäköisemmäksi käy se, että koira ehtisi vielä myöhemmin sairastua vakavasti. Sanonta "vanhassa vara parempi" pätee siis tässäkin lajissa. Usein kuulee sanottavan, että nartun pitäisi saada ensimmäiset pentunsa varhain, jotta synnytys olisi ongelmaton. Jossain määrin tämä pitää paikkansa, ja on erityisesti tietyissä roduissa hyvin tärkeä aspekti. Toisaalta jokaisessa rodussa esiintyy myös yksilöitä, jotka ovat keskimääräistä pidempään elinvoimaisia, terveitä, vetreitä - ja hyviä synnyttäjiä! Nämä ovatkin sitten tietenkin niitä kaikkein parhaimpia jalostusnarttuja, sillä tällaisten koirien ja sukulinjojen suosiminen edistää rodun elinvoimaisuuden, hedelmällisyyden ja pitkäikäisyyden jalostamista. Jos toisaalta nartusta keski-iän ylittyessä on tullut liian huonokuntoinen tai heikko astutusta silmällä p itäen, ei koiran perimä ollut kenties muutenkaan jalostuskäytön arvoinen.

Jalostukseen käytettävien koirien keski-ikää nostamalla saadaan siis huomattavasti parannettua niin rodun vitaliteettia, elinikäennustetta, kuin myös pienennettyä perinnöllisten sairauksien riskiä. Tämä ei tarkoita sitä, että nuorten koirien jalostuskäyttö olisi täysin tuomittavaa. Joissain tapauksissa on jopa pakottavia syitä nuoren koiran jalostuskäytölle. Jos koiran vanhemmat sekä muut iäkkäämmät sukulaiset ovat olleet terveitä ja pitkäikäisiä, voi nuortakin koiraa käyttää rohkeasti ainakin kertaalleen jalostukseen. Silloin tarjoutuu myös mahdollisuus seurata koiran jälkeläisnäyttöä ennen seuraavan yhdistelmän suunnittelua. Jos taasen koiran vanhemmissa ja lähisuvussa on ollut nuorena menehtyneitä tai sairaita koiria, olisi järkevämpää odottaa jalostuskäytön kanssa mahdollisimman pitkään.

Myös terveystutkimusten osalta vanhassa on vara parempi. Esimerkiksi vuoden iässä tehty silmätarkastus on kaihia ajatellen lähes hyödytön. Kolmen vuoden iässä tehty silmätarkastus antaa jo luotettavampaa informaatiota, viiden vuoden iässä annetut terveen paperit ovat jo hyvin luottamusta herättävät ja seitsemän vuoden iässä suoritettu silmätarkastus on suorastaan täydellistä! Sama pätee monasti luustokuvauksiin: mitä vanhemmalla iällä koira on kuvattu, sitä varmempaa tietoa tutkimus antaa koiralle iän myötä syntyneistä nivelrikko- tai spondyloosimuutoksista. Valitettavasti moniin koirien tärkeimmistä tai yleisimmistä terveysvaivoista ei varsinaisia terveystarkastuksia olekaan, ja niinpä jääkin kasvattajan vastuulle huomata ajoissa, jos koiralla on vaikkapa allergiaan, atopiaan, syöpään tai sisäelinsairauksiin viittaavia oireita (joista sitten suurin osa on onneksi veri- ja muilla kokeilla tarkemmin diangosoitavissa). Monilla koirilla on nuorena täysi purenta, mutta jo keski-iässä s aattaa hampaat olla huonossa kunnossa, ja osa tippunut kyydistä - myös tämä ominaisuus on osittain perinnöllinen!

Jos siis koira on vanhalla iällä terve, silminnähden hyväkuntoinen ja elinvoimainen, sen arvo jalostusyksilönä nousee huimasti, ja samalla nousee sen mahdollisesti jo olemassaolevien jälkeläisten jalostusarvo. Jos koira vielä vanhana veteraaninakin on pirteä ja vetreä, singahtaa sen jälkikasvun jalostusarvo pilviin.

Olen omassa jalostustyössäni pyrkinyt suosimaan niitä sukuhaaroja, joissa veteraanit ovat vielä yli 12-vuotiaana huippukuntoisia ja terveitä, joissa nartut ovat vielä 7-vuotiaina elinvoimaisia synnyttäjiä, ja joissa 10-vuotiaat vetskutkin pystyvät kisaamaan vaativissa urheilulajeissa, kuten agilityssa, vielä SM-tasolla. Muutamia sukupolvia myöhemmin on saanut niittää työn tuloksia - meillä on kehissä lukuisia veteraaneja, jotka kymmenen, jopa kahdentoista vuoden iässä vielä päihittävät nuorempansa, kahmivat ROPpeja ja sijoittuvat BIS-veteraanikehissä. Meillä on ollut lukuisia 6-8 vuoden ikäisiä narttuja, jotka ovat olleet erinomaisia synnyttäjiä, joiden kuntoa on kehissä kehuttu tuomareiden toimesta 3-vuotiaiden tasoiseksi, ja jotka heti pennutuksen jälkeen ovat jälleen pystyneet kiertämään voitokkaina kehiä. Tällä hetkellä minulla on kotona narttulinja, jonka kantaemän lapsenlapsi on lähes 13-vuotiaana vieläkin rodun voitokkaimpiin kuuluvia narttuja, vetskumenestyksestä puhumattak aan. Myös tämän nartun emä ja emänemä, joka oli yksi jalostustyömme kantanartuista, olivat pitkäikäisiä ja koko ikänsä todella terveitä. En kerro tätä kerskuakseni, vaan osoittaakseni, että jalostusratkaisuilla on merkitystä, ja oikeilla valinnoilla me kaikki pystymme jalostamaan niitä kahta tärkeintä asiaa: terveyttä ja pitkää ikää!


Artikkeli: Koiramaailman pahanpuhujat

kirjoittanut Johanna Tammiala

Koiraharrastajien yksi suosituimmista harrastuslajeista tuntuu usein olevan pahanpuhuminen selän takana. Siinä missä avoin tiedonkulku ja koirien ominaisuuksien rationaalinen arviointi kuuluu lajin luonteeseen, ja varmaan jokainen meistä harrastajista on siihen "syyllistynyt", karkaa kateuden ja kilpailun kynnyksellä valitettavan monelta mopo käsistä.Nämä ihmiset sitten löytyvät Foorumeilta arvostelemassa ja manipuloimassa, sekä tietenkin facebookissa omissa ringeissään. Jotkut tyytyvät supisemaan koirista tai handlereista ikäviä asioita kehän laidalla. Tämä tarve kumpuaa ilmeisesti kateudesta tai tyytymättömyydestä omien koirien menestykseen - ikään kuin se tekisi supisijasta itsestään paremman, kun saa muut näyttämään huonoilta? Siinä missä koirien ominaisuuksien ruotiminen sopii vielä harrastuksen henkeen, ja näkemyseroille on aina sijaa, ylittyy hyvän käytöksen raja, jos keskustelun sävy on pahansuopa ja tarkoitus on selvästi mollata muita, muiden koiria tai muiden jalostusratkaisuja. Erityisen tyylitöntä on se, jos leviteltävät asiat ovat keksittyjä tai paikkansa pitämättömiä, esimerkiksi valehdellaan koirilla olevan sairauksia tai vikoja, joiden olemassaolosta ei ole todisteita. Viisas kuulija ei nielekään mitään kerrottua purematta, vaan jää odottamaan faktatietoja ja todisteita väitteille ennen kuin muodostaa oman mielipiteensä.

Jotkut ovelammat pahanpuhujat keskittyvät tekemään kärpäsestä härkäsen. He takertuvat johonkin koiran tai kasvatustyön todelliseen pieneen puutteeseen, ja suurentelevat sen astetta ja ongelman vakavuutta järjettömän suuriin mittoihin. Näin he taidokkaasti estävät sen, että heitä voidaan syyttä suoranaisesta valehtelusta, ja kaikkein sinisilmäisimmät kuulijat eivät edes huomaa tämän teennäisen paheksunnan todellisia tarkoitusperiä. Usein nämä pahanpuhujat vetoavat avoimuuteen ja rehelliseen tietojen jakamiseen, joka tosin osoittautuu aika yksipuoliseksi, sillä he eivät koskaan retostele yhtä kuuluvasti omien koiriensa vioista ja heikkouksista kuin muiden - heidän koirien puutteet ja viat ovat mukamas aina paljon pienempiä ja epäolennaisempia verrattuna muihin. Jos kertoja keskittyy siis muiden silmissä oleviin rikkoihin, mutta ei huomioi omassa silmässä olevaa hirttä, pitää kuulijalla soida hälytyskellot. Se, että mustamaalataan muita henkilökohtaisissa keskusteluissa tai Facebookin kirjoituksissa,ja retostellaan muiden tekemisillä sekä arvostellaan niitä suureelliseen sävyyn,on halpamaista. Joskus mainitaan ihan nimellä, joskus vaan muka-hienovaraisesti vihjaillaan.Taitavimmat pahanpuhujat vetoavat siihen, että he haluavat vain avointa keskustelua ja rehellistä mielipiteiden vaihtoa. Tyhmempikin kuitenkin ymmärtää, että jos tämä olisi tavoitteena, pahanpuhuja kävisi vetämässä asianomaista henkilökohtaisesti hihasta ja keskustelisi asiasta ainakin ensin yksityisesti. Reilut ja rehdit tyypit kysyvät ensin kasvotusten toisten mielipiteitä, ja pitkiä välimatkoja varten on keksitty myös meili ja puhelin. Silloin, kun asian vatvominen aloitetaan selän takana salaa tai julkisesti suuren yleisön edessä asiaa retostellen, on kyse vain halusta päästä levittämään omaa propagandaa, jolloin se palvelee todellisuudessa vain pahanpuhujan henkilökohtaisia motiiveja.

Seläntakaapuhujat unohtavat kuitenkin usein, että lopulta se tieto kantautuu kuitenkin asianomaisenkin korviin.Useimmiten jopa joku facebookringin mukana ilkeilijöistä tunteekin piston omatunnossaan,kun haukutulle kettuillaan antamatta mahdollisuutta osallistua keskusteluun,ja kertoo asian oikeine taustoineen eteenpäin. Toki tieto voi vääristyä, jos se kulkee kolmen, neljän tai useamman välikäden kautta, mutta eritoten jos pahanpuhumisesta löytyy vielä kirjallisten todisteiden jäänteitä esimerkiksi Foorumi- tai Facebook-keskustelujen muodossa, jää seläntakaapuhuja ennemmin tai myöhemmin kiinni. Jos taas pahanpuhumista tehdään julkisesti suureen sävyyn, he ehkä saavuttavat haluamansa ja pilaavat kohteena olevan maineen levittämillään ajatuksillaan, mutta saattavat samalla itsensäkin hyvin kyseenalaiseen valoon - erityisesti meidän jo kauan kasvattaneiden silmissä. Niin metsä myöskin vastaa kuin sinne huudetaan - pahanpuhumista ja eritoten seläntakaapuhumistakaan ei siedetä loputtomiin, vaan jossain kohtaa kilteinkin kohde antaa samalla mitalla takaisin. Pahanpuhujan kannattaa siis miettiä, kestääkö leikin, ennen kuin siihen ryhtyy - sillä kun vahinko on tapaht unut, ei mikään määrä hymiöitä auta enää paikkaamaan seläntakaapuhujan tekosia.

Kaikkein tyylittömimmät pahanpuhujat sortuvat todella mauttomiin ylilyönteihin. Esimerkiksi julkaistaan muiden omistuksessa olevien koirien kuvia netissä ja foorumeilla luvatta, ja haukutaan niiden ominaisuuksia julkisesti - sitä kovaäänisemmin, mitä menestyneempiä nämä koirat ovat. Tai haukutaan tuomareita foorumeilla ja sosiaalisessa mediassa, ja tietty samaan syssyyn kaikki kanssakilpailijatkin. Tällaisten mauttomuuksien jälkeen hävettää jo kaikkien Suomen koiraharrastajien puolesta, ja syystäkin - nämä tiedot kun kantautuvat ennemmin tai myöhemmin ulkomaillekin, eivätkä anna todellakaan hyvää kuvaa harrastajakunnasta.

Loppupeleissä herää kuitenkin auttamattomasti kysymys, että mitä tällaiset ihmiset oikein ajattelevat hyötyvänsä käytöksellään? Lyhyellä tähtäimellä toki kaikenlaista pikkupahaa,mutta pitkällä tähtäimellä nämä ihmiset tunnistetaan sellaisiksi, mitä he ovat, ja jätetään lopulta omaan arvoonsa - ainakin haluan uskoa niin, että paha saa tässäkin tapauksessa palkkansa. Missään tapauksessa panettelu ei ole eikä tule koskaan palvelemaan jalostuksen etua tai rodun hyvinvointia - päinvastoin, tällainen negatiivinen ja hyökkäävä ilmapiiri vain aiheuttaa sen, ettei rot ujen ongelmista uskalleta enää puhua avoimesti mustamaalatuksi tulemisen pelossa, ja herkimmät harrastajat se karkottaa kokonaan koiraharrastuksen parista. Kun ilmapiiri on pilattu, ei ole enää kenelläkään kivaa. Usein olenkin nähnyt, että lopulta nämä pahanilmanlinnut siirtyvät itse kokonaan toisen rodun tai lajin pariin liattuaan ensin pesää ahkerasti kymmenienkin vuosien ajan. Jäljelle olevien tehtäväksi jää korjata vahingot.

Huono ilmapiiri saa harrastajat myöskin vainoharhaisiksi. Paskanpuhumista aletaan epäilemään sielläkin, missä sitä ei ole. Kehän laidalla sattunut väärinymmärrys tai väärin kuultu taikka asiayhteydestään irroitettu lause paisuu aivan uusiin mittasuhteisiin, kun sitä katsoo ikävän ilmapiirin värittämien linssien läpi. Jos vähänkään epäilee väärinkäsitystä, kannattaa mennä reilusti ja suoraan kysymään: mitä sinä tällä tarkoitit?

Ne meistä kasvattajista, jotka haluamme viedä rotua, harrastusta ja samalla toki myös omaa kasvatustyötämme eteenpäin, tietävät jo - viimeistään sitten, kun on muutaman vuosikymmenen kasvatellut/harrastellut - että ainut tie siihen on reilu ja avoin, hyvä yhteishenki. Jos on kysyttävää, käydään kysymässä suoraan. Jos on sanottavaa, käydään sanomassa henkilökohtaisesti. Kerrotaan ja kysytään reilusti. Ja jos kuulee jotain epäilyttävää keskustelua tai kyseenalaisia väitteitä, kysytään asianomaiselta suoraan asioiden paikkansapitävyydestä, eikä uskota kaikkea mitä vastaan tulee. Kaikki pidempään kasvattaneet tietävät jo, että kasvattaja ei ole saari, ja pitkän tähtäimen jalostustyö vaatii aina hyvää yhteistyötä ja laajaa verkostoa - ja sellainen syntyy vain reilun pelin hengellä.

Samaan hengenvetoon haluan kertoa, että kääpiöpinsereiden parissa asiat ovat oikeastaan ihan mukavalla tolalla. Olen harrastanut aktiivisesti rotuyhdistystasolla yli kuutta eri rotua, kahdessa eri maassa, ja tällä hetkellä väittäisin, että harvan rodun parissa on niin rakentava ilmapiiri ja mukava tunnelma kuin meillä kääpiöpinserikasvattajilla! :) Paremminkin toki voisi olla, ja tottakai olen 20 vuotta kääpiöpinseripiireissä pyörittyäni nähnyt ylämäkiä ja alamäkiä ilmapiirissä, mutta parantamisen varaa onkin aina. Rodun parissa on hyvä ja kannustava henki, moni meistä osaa iloita muidenkin menestymisen ja onnistumisten puolesta, eikä tavoittele vain omaa etuaan. Monelta kasvattajalta saa kysymyksiin rehellisiä vastauksia, ja huhupuheista tullaan kehänlaidalla reilusti kysymään. Me olemme jo viime vuosikymmeninä oppirahamme maksaneet, ja tiedämme, että vain yhtä köyttä vetämällä varmistamme rakastamamme rodun ja Suomalaisen koiraharratsuksen tulevaisuuden. On ollut ilo olla mukana luomassa tätä hyvää henkeä, ja aion jatkossakin kantaa korteni kekoon, jotta voimme kaikki viihtyä tämän mukavan harrastuksen parissa. Kiitokset siis kaikille hyvästä yhteistyöstä, kehien laidoilla nähdään! :)


Artikkeli: Kiireinen kevät kääpiöpinseririntamalla

kirjoittanut Johanna Tammiala,
julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 2/2006

Hyvää alkanutta kesää kaikille lukijoille! Alkuvuosi on ollut kääpiöpinseririntamalla aktiivista aikaa, ja rodulle on järjestetty useita joukkoterveys- ja jalostustarkastuksia eri puolilla suomenmaata – siitä kiitos kuuluu ahkeralle jäsenistöllemme! :) Näitä tilaisuuksia tarvitaankin kipeästi, sillä kääpiöpinseri on muutamassa vuodessa noussut eksoottisesta harvinaisuudesta kaikkien tuntemaksi muotiroduksi - kaikkine suosion lieveilmiöineen. Pentueita teetetään nyt sellaiseen tahtiin, että monet kasvattajat valittavat jo pentujen jäävän käsiin. Positiivinen trendi on sen sijaan se, että asioista keskustellaan ja kissoja nostetaan pöydälle harrastajapiireissä.

Kääpiöpinsereiden terveydentilanne on päivän polttava puheenaihe. Viimeistään tuoreimmat tarkastustulokset osoittavat sen, että kääpiöpinsereiden polvien ja silmien terveysseuranta on välttämätöntä rodulle. Myös muita perinnöllisiä sairauksia on viime aikoina ilmennyt useita tapauksia, joten kasvattajilta vaaditaan nyt valveutuneisuutta ja tarkkaavaisuutta.

Luonnekysymyksetkin ovat ahkerasti esillä. Suurin ongelma kääpiöpinsereiden luonnejalostuksesta puhuttaessa on tiedon puute. Harva seurakoirarodun harrastaja on perehtynyt riittävästi koirien luonneominaisuuksien tunnistamiseen ja tulkintaan, niiden perinnöllisyyteen ja yhteisvaikutuksiin. Luonteiden kohdalla pätee aivan sama kuin ulkomuotojalostuksessakin: Kaksi hyvää koiraa eivät välttämättä tee yhdessä hyviä pentuja, sillä vanhempien ominaisuudet voivat yhdistyä jälkeläisissä eri tavoin.

Tärkein työkalu rodun jalostuksessa on tietopääoma. Siksi moni muotirotu joutuu hankaluuksiin, kun pentujen teettämisestä innostutaan ilman riittävää perehtyneisyyttä koiranjalostukseen tai rodun tilanteeseen. Kääpiöpinserin suunnaton suosio laskee siksi suuren vastuun kasvattajien ja rotuyhdistyksen harteille. Rodun tulevaisuus ei kuitenkaan ole asia, joka koskisi vain kasvattajia - jokainen tavallisen kotikoiran omistajakin voi tehdä oman osansa rodun hyväksi viemällä koiransa vaikkapa virallisiin terveystutkimuksiin tai luonnetesteihin – samalla omistaja saa arvokasta tietoa koirastaan, jota hyödyntää sen koulutuksessa tai terveydenhoidossa J.

Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille lämpöä rakastaville kääpiöpinsereille omistajineen!


Artikkeli: Jalostustoimikuntalaisen jorinat

kirjoittanut Johanna Tammiala,
julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 4/2005

Muistutan heti alkuun, että en tässä kirjoituksessa millään muotoa edusta jalostustoimikuntaa. Nämä ajatukset perustuvat puhtaasti omiin subjektiivisiin kokemuksiini ja näkemyksiini jalostuksesta.

Tämä vuosi on kulunut kiireisissä ja kiinnostavissa merkeissä. Jalostustoimikunnan mielenkiintoisiin ja vastuullisiin tehtäviin kuuluvat mm. pentulistan pääsykriteereiden määrittely ja urossuositusten tekeminen niitä kaipaaville nartunomistajille. Näihin päätöksiin ja keskusteluihin tarvitaan paljon taustatietoja, joiden jatkuva ajan tasalla pitäminen käy aika ajoin jo melkein työstä.

Ainakin omalta osaltani voinkin todeta, että Kennelliitolle kiitos KoiraNetistä! Puutteineen ja virhetietoineenkin sen käyttö on huomattavasti helpompaa, kuin vanhan excel-taulukkopohjaisen kääpiöpinseritietokantani, jonka kanssa olen tähän saakka joutunut pärjäämään. Nyt on huomattavasti helpompaa tutkiskella rodussa olevia valtalinjoja ja niiden osuuksia kannassa, runsaasti käytettyjä jalostuskoiria sekä mahdollisia linjauksia näihin. Seurantaan joutuvat myös siitosmatadorien mahdolliset sukulaissuhteet ja eri linjoissa kulkevat ominaisuudet, ja KoiraNetistä näkee helposti yhdistelmien sisäsiitosprosentteja riittävän monella sukupolvella ja linjausasteita eri koiriin, muutamia seurattavia ominaisuuksia mainitakseni. Vaikka KoiraNetin tiedot ovatkin monelta osin vielä puutteelliset – virheellisiä tai vajaita sukutietoja, samoja koiria eri rekisterinumeroilla vääristämässä sukusiitosprosentteja alakanttiin jne – niin on huomattavasti helpompaa tarkistaa asioiden paikkansapitävyyttä kun etsiä kaikki tiedot itse käsin. Taidankin kuulua KoiraNetin suurkuluttajiin, kun joinain viikkoina tietojen penkomiseen on mennyt jopa kymmeniä tunteja ;) ..

Tavallisten jalostustoimikuntarutiinien ohella ovat kaikki toimikuntalaiset paiskineet hiki hatussa töitä Kennelliiton edellyttämän Jalostuksen Tavoiteohjelman parissa. Syyniin ovat joutuneet niin rodun menneisyys, tulevaisuuden suunnitelmat kuin nykytilannekin. Viimeksi mainittua on pyritty kartoittamaan tekemällä yhteenvetoja erilaisista kerhon käytössä olevista tulostiedoista sekä uudella, hienolla Terveys- ja ulkomuotokyselyllä, joka löytyy yhdistyksen nettisivuilta. Tätä kirjoittaessani viimeistelen myös parhaillaan uutta Luonne- ja reagointikyselyä, joka toivottavasti saadaan piakkoin nettiin. Muistakaahan kaikki käydä vastaamassa näihin kyselyihin kaikkien koirienne osalta, olivat ne sitten kisatähtiä tai sohvachampiooneja! :) Vain sillä tavalla saamme ajan tasalla olevaa totuudenmukaista tietoa rodun nykytilanteesta :).


Artikkeli: Kasvattajan ja kasvatinomistajan vastuut

kirjoittanut Johanna Tammiala,
julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 1/2005 ja Kääpiösnautserimme-lehdessä 2/2005

Uusi vuosi on hyvä aloittaa koiraharrastuksenkin puolesta vakavin miettein ja kenties uusin lupauksin. Yksi aina ajankohtainen ja liian usein unohdettu aihe on kasvattajan, ja toisaalta myös kasvatin omistajan vastuu.

Vastuullinen kasvattaja on kiinnostunut koiriensa hyvinvoinnista niiden koko eliniän ajan, riippumatta yksilön meriitti- tai jalostusarvosta. Valitettavasti edelleenkin näkee liian usein kasvattajia, joiden kiinnostus koiraan lopahtaa kauppapapereiden allekirjoittamisen jälkeen. Itse olen huomannut sen siitä, että saan keskimäärin kolmasti kuukaudessa yhteydenottoja kääpiöpinseriomistajilta, jotka kaipaavat kipeästi neuvoja koiransa hoidossa tai kasvatuksessa, eivätkä ole saaneet niitä koiransa omalta kasvattajalta. Yritän aina parhaani mukaan auttaa tällaisia avunhakijoita, mutta pääasiallinen keskittymiseni painottuu tietenkin omien kasvattieni omistajiin, ja niin asian soisi olevan muillakin kasvattajilla. Kasvattajan kääntäessä kasvatilleen selkänsä hän ei voi enää tietää, mikä tämän kohtalo on - elääkö koira onnellisena elämänsä loppuun asti hyvässä kodissa, vai myydäänkö se pois, kenties kodista toiseen, tai jätetään peräti heitteille. Kääpiöpinsereiden lukumäärän lisääntyessä myös nämä surulliset eläinsuojelutapaukset ovat yleistyneet - tai ainakin omaan tietoisuuteeni ovat viime vuosina kantautuneet useat tapaukset, joista onneksi osalla oli onnellinen loppu, mutta ei kaikilla.

Hyvä kasvattaja on valmis tarjoamaan tukeansa kaikissa pennun hoitoa ja kasvatusta koskevissa kysymyksissä ja puuttuu tarpeen tullen jämäkästikin asiaan, jos huomaa koiranomistajan eksyneen koiranhoidossa väärille raiteille. Toisaalta kasvattaja on myös velvollinen tunnistamaan oman tietotaitonsa rajat ja opastamaan tarpeen tullen asiantuntevamman auttajan puoleen, sillä vähäiseen omaan kokemukseen perustuvat, puhelimitse tai sähköpostitse, tilannetta näkemättä annetut neuvot saattavat aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin mitä ne korjaavat.

Vastaavasti tunnollinen kasvatin omistaja kysyy ja useimmiten myös noudattaa kasvattajan neuvoja, tämän kun pitäisi olla asiantuntija omien kasvattiensa suhteen. Toki eriäviäkin näkemyksiä esiintyy, ja silloin on paikallaan sivistynyt käytös ja muistisääntö siitä, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Koira, jonka pitäisi olla pääasia, kun ei kiistelystä hyödy mitään. Mahdolliset erimielisyydet ja väärinkäsitykset on myös huomattavasti sivistyneempää hoitaa suorana osapuolten välisenä keskusteluna, kuin selän takana supinana ja asioiden arvailuna. Kasvatin omistajan on myös syytä muistaa, että hänen ei ehkä kannata marista kasvattajalleen jälkikäteen ongelmista, jotka kenties ovat aiheutuneet juuri hoito-ohjeiden laiminlyömisestä. Mikäli koirasta ei tulekaan mallikelpoista koirakansalaista, ei kenties voi moittia kasvattajaa, jos kasvatinomistaja ei ole noudattanut koulutukseen saatuja ohjeita. Jos ruokinta ei vastaa suosituksia, se voi olla syy siihen, ettei pennun kehitys ole kenties optimaalinen. Toisaalta kasvatin omistajalla on tietenkin perimmäinen vastuu paitsi tulevan koiransa kasvattajan valitsemisesta, myös koiransa hoidosta ja siihen käytettävien ohjeiden ”suodattamisesta”. Jos koiran hoito ei tuota toivottua tulosta, vastuu on loppujen lopuksi aina, niin lain silmissä kuin moraalisestikin, koiran haltijalla.

Kasvatin omistajan hyveisiin kuuluu myös tunnollinen raportointi koiran voinnista ja kehityksestä luonteen, ulkomuodon ja terveyden suhteen, oli sitten kyseessä suuret tulokset tai vähäpätöisiltä tuntuvat havainnot. Vain näin kasvattaja voi arvioida työnsä tulosta ja yrittää jalostaa entistä paremmin eväin. Kasvattaja-omistaja -suhteessa painottuu molemminpuolisen aktiivisuuden merkitys: Kasvattajan on hyvä aika ajoin kysellä koiran voinnin perään, ja näin osoittaa mielenkiintoaan ja rohkaista koiran omistajaakin yhteydenpitoon. Varsinkin pentuaikana kasvattajan apu on omistajalle erittäin tärkeää, ja siksi kasvattajan täytyy aina keskittyä ensisijaisesti nuorimpiin pentuihinsa ja heidän omistajiinsa. Myöhemmin, kun koira ja isäntäväki ovat löytäneet yhteisen sävelen ja elämäntyylin, tiedonkulku kenties harvenee enää säännöllisiksi tarkistussoitoiksi siitä, että kaikki on edelleen kunnossa. Koko kasvattaja-omistaja -suhteen aikana kuitenkin suurempi vastuu yhteydenotoista lankeaa koiran omistajalle, sillä kasvattajalla saattaa olla vaikkapa 100 kasvattia, joihin yrittää pitää yhteyttä, mutta useimmilla koirilla on vain noin yksi kasvattaja. Tällöin on kohtuutonta vaatia, että kasvattaja koko ajan soittelisi kaikkien koirien perään, mutta toivon mukaan hänellä riittää aikaa ja halua vastata soittoihin, joita hänelle kasvatinomistajien taholta aktiivisesti satelee. Jos ei riitä, herää kysymys, onko niitä kasvatteja kenties kertynyt jo liikaa…

Toimivia kasvattaja-omistaja -suhteita on monenlaisia. On syytä muistaa, ettei kauppasopimuksen allekirjoittaminen karkeasti ottaen velvoita kasvattajaa tekemään sen jälkeen enää muuta, kuin luovuttamaan koira, sen paperit ja korvaamaan mahdollisesti esiintyvät kivesviat ja napatyrät. Mitään muuta ”jälkihuoltoa” ei laki kasvattajalta edellytä, ja jos tämä riittää pennunostajalle, niin kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. Toisaalta, mikä olisikaan sen ihanampaa, kuin että kasvattajasta ja pennunomistajasta tulisi läheisiä ystävyksiä, jotka yhdessä huolehtivat koiran hyvinvoinnista tämän koko elinkaaren ajan, ja jakavat kenties ilonsa ja surunsa myös koiraharrastuksen ulkopuolella. Tässä kohden terveiseni ja kiitokseni monista hyvistä hetkistä useille läheisille kasvattieni omistajille :), koiraharrastuksen parissa minulla on ollut ilo tutustua hyvin erilaisiin, mielenkiintoisiin ihmisiin, joista monista on vuosien saatossa tullut rakkaita ystäviä. Toisten kanssa jaetaan kokemuksia lähes päivittäin, toisten kanssa taasen kuulumisia kerrotaan kenties kerran parissa kuukaudessa, mutta kaikista näistä hienoista ihmissuhteista on tullut omalla tavallaan korvaamattomia.

Koiran kauppakirja ei kuitenkaan sisällä mitään ”bestislauseketta”, ja kun henkilökemiatkaan eivät voi aivan jokaisessa tapauksessa pelata yhteen, sellaista on turha vaatiakaan. Kirjoittamattomana sopimuksena voisi kuitenkin vaatia vähintään reilun asiallista, sivistynyttä käytöstä puolin ja toisin, johon ei sisälly katkeraa kateutta, lapsellista loanheittoa tai viileää väliinpitämättömyyttä puolin tai toisin, vaan yhteinen kiinnostus koirien hyvinvointiin - sillä loppujen lopuksi, se koirahan tässä on tärkeintä, ja juuri se tekijä, joka on saattanut meidät kaikki yhteen :)

Toivotan hyvää alkanutta vuotta kaikille kääpiöpinseriharrastajille - tuokoon se mukanaan paljon hienoja hetkiä koiriemme kanssa ja kenties onnistumiselämyksiä koiraharrastustemme parissa! :)

Toivotteleepi, Johanna


Artikkeli: Kokonaisvaltaista kääpiöpinserijalostusta

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinseri-lehdessä 1/2004

Hyvää alkanutta vuotta 2004 kaikille lukijoille! Uusi vuosi toi tullessaan uuden ennätyksen rodullemme, jota rekisteröitiin vuoden 2003 aikana peräti 409 kappaletta. Tällä lukemalla kääpiöpinseri kipuaa sijalle 21. Suomen suosituimpien rotujen listalla. Rekisteröintimäärien huiman nousun myötä on rodun - ja toivottavasti myös rotuyhdistyksen - pariin saatu paljon uusia harrastajia ja kasvattajiakin. Tällaisessa tilanteessa on hyväksi kerrata ja käsitellä asioita rodun jalostuksesta ja sen kehityssuunnitelmasta. Kirjoituksen ei millään muotoa ole tarkoitus olla kattava, ainoastaan perusasioita kertaava sekä ajatuksia ja keskustelua herättävä.

Lähtötilanne

Kääpiöpinserikasvattajat ovat siinä onnekkaassa asemassa, että työskentelykenttänä on suhteellisen suuri kanta, jonka geenipooli ei tosin ole ihan niin laaja, kuin koirien lukumäärä saattaisi antaa olettaa. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole rotu, joka monien muiden rotujen tavoin olisi jakautunut erillisiin käyttö- ja näyttelylinjoihin, mikä jakaisi populaation entistä pienempiin osiin.

Nyky-kääpiöpinsereiden läheistä sukulaisuutta keskenään voi sinänsä pitää huolestuttavana tekijänä. Rodun historiassa saattaa kuitenkin piillä sen tähänastisen terveyden ja elinvoimaisuuden salaisuus: onhan rotu evoluution mittakaavassa ja myös moniin muihin rotuihin verrattuna aika tuore tapaus, johon on väittämän mukaan vielä viimeisen vuosisadan aikanakin tehty useita roturisteytyksiä. Kääpiöpinserin tilanne on siis parempi kuin monen muun rodun, jonka jalostuslinjat tai kantakirjat ovat olleet pidempään suljettuina, ja joihin ollaan lähitulevaisuudessa pakotettuja tekemään roturisteytyksiä. Toisaalta samaisesta syystä kääpiöpinserin rotutyypin kehittäminen ja sen ylläpito vaativat vielä tänä päivänäkin erityisen harkittua jalostusta, paljon työtä ja jalostusmenetelmien taidokasta käyttöä.

Päämäärä

Aloittelevat koiranomistajat luulevat usein, että jalostus tarkoittaa vain uusien näyttelytähtien tuottamista. Tätä harhaluuloa ajatellen ei ole ihme, että monet tavalliset koiranomistajat vähättelevät jalostuksen merkitystä heidän itsensä kannalta. Totuus on kuitenkin toinen: jalostus ei sisällä ainoastaan rodun eteenpäin viemistä ja kehittämistä lähemmäs kohti rodun ihannetta - niin ulkomuodon, luonteen, fysiikan kuin terveydenkin suhteen - vaan jalostuksen kenties vielä tärkeämpi tehtävä on ylläpitää jo saavutettua rotutyyppiä. Vastoin yleisiä uskomuksia rodut eivät nimittäin säily ennallaan pelkästään sillä, että risteytetään puhdasrotuisia yksilöitä - harkitsemattomat jalostusvalinnat johtaisivat hyvin nopeasti tyyppikirjon laajenemiseen ja rodun muuntumiseen takaisinpäin kohti alkujuuriaan. Mitä nuorempi rotu on kyseessä, sitä vähemmän sukupolvia tällainen degeneroituminen vaatii. Näin ollen esimerkiksi tuhansia vuosia vanhat rotutyypit, jotka ovat jo ehtineet vakiintua, eivät kärsisi tällaisesta jalostuksesta huomattavissa määrin, vaan päinvastoin tarvitsevat sitä elinvoimaisuutensa ylläpitämiseksi. Sen sijaan nuoret rodut, kuten kääpiöpinseri, kadottaisivat tyyppinsä hyvin nopeasti. Esimerkiksi mäyräkoira, jonka epäillään vaikuttaneen jossain vaiheessa rodun kehitykseen, saattaisi alkaa näkymään yhä vahvemmin eräissä rodun yksilöissä - ja tuskin kukaan, joka nimenomaan ottaa kääpiöpinserinpennun, haluaisi koiran, jonka luonteessa tai ulkomuodossa olisi selviä mäyräkoiramaisia piirteitä havaittavissa. Vastaavasti myös tämän rodun koko karkaisi helposti käsistä, kun pinseriperimä pääsisi hallitsemattomasti lisääntymään rodussa, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Kääpiöpinserin jalostusta leimaa siis rodun lyhyt historia mutta myös sen nykyinen käyttötarkoitus seurakoirana. Esimerkiksi työkoirarotujen jalostus poikkeaa suuresti kääpiöpinserin jalostuksesta, sillä niiden rotujen luonne-, rakenne- ja ulkomuotovaatimuksia ohjaa kaikkia samainen käyttökelvollisuuden periaate. Sen sijaan kääpiöpinserille asetettavat vaatimukset eivät ole ihan niin helposti määriteltävissä. Tässä kohden avainsana lienee rodunomaisuus. Kääpiöpinserin luonteessa, ulkomuodossa ja fysiikassa on sitä jotain, mikä tekee siitä uniikin rodun. Nämä ominaisuudet ovat ratkaisseet sen, miksi jotkut ihmiset ovat valinneet juuri tämän rotuisen koiran omakseen, eivätkä esimerkiksi pinseriä, kääpiösnautseria, mäyräkoiraa, italianvinttikoiraa, englanninkääpiöterrieriä, manchesterinterrieriä, jackrussellinterreriä tai chihuahuaa. Rodunomaisuus voidaan siis märitellä siten, että yksilö muistuttaa kaikilta ominaisuuksiltaan riittävästi kääpiöpinserin ihannetta, eikä jotain muuta rotua. Kuluttajan eli pennunostajan kannalta on tärkeää, että pentu on selvästi rodunomainen, sillä muutenhan hänen tekemällään rotuvalinnalla ei ole suurtakaan merkitystä. Siksi kasvatustyön tavoitteena pitää aina ja ehdottomasti, niin luonteen, ulkomuodon, fysiikan kuin terveydenkin suhteen, olla rodunomaisuus. Jalostuksen päämääränä on siis ylläpitää, vahvistaa ja lisätä rodunomaisuutta rodun kannassa.

Rodunomaisuudesta puhuttaessa on tärkeää pitää mielessä kokonaisuus - rodunomaisuus pitää sisällään muutakin kuin ulkomuodon. On tärkeää, ettei jalostuksen tiimellyksessä kadoteta rodunomaisia luonteenpiirteitä, rodun alkuperäiseen käyttötarkoitukseen liittyvää fysiikkaa tai rodulle tyypillistä terveyttä. Kaikkia näitä ominaisuuksia on jalostuksessa vaalittava tasa-arvoisesti, sillä muuten rotu saattaa muutamassa sukupolvessa menettää tärkeitä, leimaavia piirteitään - juuri niitä, jotka ovat tehneet tästä rodusta suositun. Kasvattaja, joka vähättelee jalostusvalinnoissaan jotain näistä neljästä osatekijästä, tekee pitkällä tähtäimellä hallaa rodulle.

Jalostus on siis tasapainoilua kahden, joskus keskenään ristiriidassakin olevan tavoitteen välillä: ensimmäisessä polvessa tasaisesti mahdollisimman rodunomaisten yksilöiden aikaansaaminen tuleville pennunomistajille, ja pyrkimys kehittää rotua pitkällä tähtäimellä kestävästi.

Työkalut

Rodunomaisuutta jalostettaessa olisi ihanteellista, että käytettävissä olisi keino, jolla olisi kertaheitolla mahdollista varmistaa kaikkien syntyvien yksilöiden rodunomaisuus. Tämä on kuitenkin mahdotonta, sillä jokaisen rodun perimässä kummittelevat aina myös mitä erinäisemmät epätoivotut geenit, jotka putkahtavat silloin tällöin näkyviin linjassa kuin linjassa. Jalostusmenetelmien valinnoilla voidaan kuitenkin ohjailla sitä, missä määrin ja milloin nämä ominaisuudet ilmenevät, ja tietenkin ennen kaikkea sitä, miten vastaavasti ne toivotut ominaisuudet saadaan näkyviin mahdollisimman selvästi.

Jalostusmenetelmät voitaneen jakaa karkeasti ulkosiitokseen, ryhmäsiitokseen, linjasiitokseen ja sisäsiitokseen. Kaikki nämä jalostusmenetelmät ovat yhtä vanhoja, kuin domestikoitujen eläinten jalostus ihmisten toimesta. Menetelmien väliset rajat ovat tietenkin kuin veteen piirretty viiva, jonka määrittelemiseksi on vuosien mittaan tarjottu erilaisia laskukaavoja.

Ulkosiitos lienee tavanomaisin jalostusmenetelmä koiramaailmassa. Se ei tee siitä yhtään vähemmän kiisteltyä. Ulkosiitoksen yksiselitteisen tärkeä tehtävä on tietenkin perimän riittävän kirjon, ja siten kannan elinvoimaisuuden ylläpito. On kuitenkin tärkeää muistaa, että myös ulkosiitosyhdistelmä voi tuottaa yhtälailla sairaita koiria - pahimmassa tapauksessa silloin jopa yhdistyvät kahden eri linjan erilaiset vaivat samoihin jälkeläisiin. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi sekarotuisissa koirissa, joissa niissäkin ilmenee perinnöllisiä sairauksia, kuten esimerkiksi lonkka- ja polvivikaa, huolimatta niiden täydellisestä ulkosiitostaustasta. Ulkosiitos lisää kuitenkin todennäköisyyttä, ettei koira saa samaa sairautta aiheuttavaa geeniä kaksinkertaisena. Vastaavasti ulkosiitos mahdollistaa ressessiivisten viallisten geenien leviämisen hyvinkin laajalle kantaan, ennen kuin tarpeeksi moni yksilö on saanut nämä alleelit kaksinkertaisena, jotta sairauden olemassaolo edes havaitaan.

Täydellinen ulkosiitos tuo tärkeän variaation ohella kuitenkin myös samalla kaikkein eniten yllätyksiä, sillä koiran perimällä ja sen ilmiasulla ei välttämättä ole paljonkaan tekoa toistensa kanssa - ja tässä puhutaan nyt siis myös terveydentilan ja luonteen ilmiasusta, ei pelkän ulkomuodon. Päällepäin samanoloiset koirat voivat omata hyvinkin erilaisen perimän, ja siksi ilmiasuun perustuvan ulkosiitosyhdistelmän lopputuloksena on usein aikamoinen sekametelisoppa, jota on vaikea ennakoida - ellei jompikumpi vanhemmista ole vahvasti itseään periyttävän, eli runsaasti dominoivia geenejä homotsygoottisena omaavan suvun vesa. Jalostuksen kannalta tämä ulkosiitos on yllätyksellisyydestään huolimatta tärkeää, pennunomistajan kannalta se voi kuitenkin olla hieman ikävämpää, sillä hänen saamansa pentu ei välttämättä muistuta kumpaakaan vanhemmistaan, joiden luonteeseen tai ulkomuotoon ostaja pentua hankkiessaan kenties ihastui.

Miten sitten määritellään ulkosiitos? Tarpeeksi monta sukupolvea taaksepäin mentäessä ovat kaikki suomalaiset kääpiöpinserilinjat polveutuneet samoista 50-luvun rodun kantakoirista. Erään määritelmien mukaan ulkosiitos tarkoittaa yhdistelmää, jonka osapuolet ovat toisilleen kaukaisempaa sukua, kuin rodun yksilöt keskimäärin. Ulkosiitoksessakin on siis liukuva asteikko. Tulkintatavasta riippuen kääpiöpinseriä ei kenties ole edes mahdollista ulkosiittää Suomessa, sillä katsomalla muutamia kymmeniä vuosia taaksepäin rodun historiassa, huomataan, että kaikilla Suomen koirilla on yhteisiä esi-isiä ihan lähisuvussaan. Tämä johtuu siitä, että suomalainen kanta on lyhyen historiansa aikana kokenut pariinkin otteeseen ns "geneettisen pullonkaulan", eli rodun lukumäärää on lähdetty kasvattamaan ja kantaa jatkamaan ihan vain muutamasta yksilöstä. Lisäksi monet tuontikoirista edustavat loppujen lopuksi samaa kantaa kuin suomalaissyntyiset yksilöt. Toisaalta näiden siitostyylien käsitteet voi myös määritellä uudestaan juuri näiden tosiseikkojen avulla, eli kannan yksilöiden keskimääräinen sukulaisuus keskenään voidaan nimetä 0-tasoksi. Jalostusvalinnoissa on kuitenkin muistettava tämän lähtötason suhteellisuus.

Linjasiitos on suosittu työkalu kasvattajien keskuudessa. Linjasiitoksessa pyritään lisäämään jonkin tietyn yksilön perimän osuutta jälkeläisissä. Yhtään linjaa ei rodussamme löydy, jossa ei olisi tapahtunut jossain vaiheessa useita linjasiitoksia. Monet linjasiitoksen kannattajat sanovat, että ilman sitä ei tapahdu jalostusta. Linjasiitos onkin ollut tärkeä työkalu vakiinnuttaessa rotutyyppejä ja toivottuja ominaisuuksia rodun kantaan. Kääpiöpinserijalostus Suomessa on käytännössä suurelta osin jonkinasteista linjasiitosta johtuen kannan läheisistä sukulaissuhteista. Aina linjaus ei näy kolmen sukupolven sukutaulussa, mutta löytyy tutkimalla taustoja pidemmälle.

Ryhmäsiitosta voidaan pitää linjasiitoksen ja ulkosiitoksen yhdistelmänä. Tällöin kanta on jaettu pieniin ryhmiin, joiden sisällä jalostus tapahtuu. Ajoittain kuitenkin käytetään jalostukseen myös jotain toisen ryhmän yksilöä välttääkseen ryhmän sisäsiitosasteen liiallista nousua. Esimerkki ryhmäsiitosta voisi olla rodussa eriytyneiden työ- ja näyttelylinjojen jalostus, edellyttäen, että kummankin ryhmän koiria käytetään myös satunnaisesti toisen ryhmän jalostuksessa perimän variaation ylläpitämiseksi. Vastaavasti kääpiöpinsereissä se tarkoittaisi selvien erillisten linjojen ylläpitoa ja näiden systemaattista käyttöä toistensa kanssa esimerkiksi kierrättämällä jalostusyksilöt ns. ”rotaatiomenetelmän” avulla. Tätä pidetään suositeltavana vaihtoehtona pienien populaatioiden kasvatuksessa, sillä tällä tavoin saadaan minimoitua kannan keskinäisen sukulaisuuden aste.

Myös sisäsiitosta, eli täyssisarparituksia ja koiran parittaminen sen vanhemmalla, käytetään jalostuksessa. Sisäsiitosta käytettiin runsaasti rotujen syntyvaiheissa vakiinnuttaakseen tiettyjä ulkomuoto- ja käyttöominaisuuksia rodussa. Sisäsiitoksella on myös toinen funktio perimän ”mittarina”. Sisäsiitos nimittäin tuottaa useiden geenien suhteen homotsygoottisia yksilöitä, eli koiria, jotka ovat saaneet kummankin vanhemman puolelta saman geenialleelin. Näin ollen sisäsiitos paljastaa linjojen todellisen perimän myös ressessiivisten geenien suhteen. Jos siis jokin koira kantaa jotain piilevää sairauden geeniä, se saadaan luotettavasti näkyviin vain sisäsiitos-yhdistelmällä. Niin kurjaa kuin kyseisen sairauden ilmeneminen sitten koiran jälkeläisessä on tämän omistajan kannalta, niin hyödyllistä on tämän geenin havaitseminen ja kyseisen linjan poistaminen jalostuksesta ennen, kuin geeni on ehtinyt levitä laajemmin rodun kantaan, jolloin mikä tahansa yhdistelmä voi tuottaa sairaan koiran, eikä kantajien karsiminen rodusta enää onnistu ilman, että rodun kanta pienenee olemattomiin. Joidenkin mielestä tästä syystä pitäisi jokaisen jalostettavan eläimen jokaiseen linjaan tehdä välillä tarkistuksenomaisia sisäsiitoksia ennen linjan jatkamista, sillä tämä on toistaiseksi ainut tapa identifioida uusia sairauksia aiheuttavia geenejä lajissa. Toisaalta linjasiitoksella pystytään saavuttamaan osan sisäsiitosyhdistelmien hyödystä huomattavasti pienemmillä riskeillä.

…ja niiden käyttö

Kaikilla jalostusmenetelmillä on omat kannattajakuntansa ja vastustajansa. Esimerkiksi linjausjalostuksen vastustajat pitävät sitä luonnottomana vaihtoehtona, sisäsiitosjalostuksesta puhumattakaan, ja muistuttavat aiheellisesti sisäsiittoisuuteen liittyvistä terveysriskeistä. Usein viitataan useiden eläinlajien käyttäytymismalleissa piileviin luonnon järjestelyihin sisäsiitoksen estämiseksi, ja jopa inhimilliset moraalikäsitykset nostavat aika ajoin päätään. Asia ei ole kuitenkaan näin yksiselitteinen. Monet luonnonvaraiset eläinkannat päätyvät aika ajoin sisä- ja linjasiitostilanteiden eteen. Ihmiskunnan historiassakin linjaukset ovat olleet hyvin yleisiä mm. aatelissuvuissa ja vastaavasti pienissä kansoissa ja yhteisöissä. Sanomattakin lienee toki selvää, että alati toistuvat linjaus- ja sisäsiitokset rappeuttavat kannan elinvoimaisuuden, ja juuri tästä faktasta seuranneista kokemuksista on tainnut monen pelko näitä jalostusmenetelmiä kohtaan saada alkunsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö nämä olisi satunnaisesti ja taitaen käytettyinä tärkeitä ja jopa tuikitarpeellisia jalostusmenetelmiä, joilla voidaan myös saada paljon hyvää aikaiseksi. Tästä elävänä esimerkkinä on juuri oma rotumme, kääpiöpinseri, joka on aikoinaan luotu ja pitkään ylläpidetty runsailla, mutta harkituilla linjauksilla. Jokin aika sitten eräs rotumme merkittävä kasvattaja mainitsi omaksi ”jalostusreseptikseen” aina yhden ulkosiitoksen ja sitä seuraavan kolmen linjaussukupolven suhteen. Koska kyseisen kasvattajan hyväntyyppiset ja -luonteiset koirat vaikuttavat - ei ainoastaan koko Suomen vaan koko Euroopan kääpiöpinserikannoissa, ja rotu on edelleen keskimäärin hyväluonteinen ja suhteellisen terve, voitaneen päätellä, että ko. pitkän linjan kasvattaja tietää, mistä puhuu. Myös lähes kaikki vanhat suomalaislinjat ovat juuri alati toistuneiden linjausten tulosta. Usein myös kuuluu sanottavan, että linja- ja sisäsiitoksella saadaan "kauniita mutta sairaita tai sekopäitä koiria". Tämä on epäjohdonmukainen päätelmä, sillä kaikkia geenejä koskee samat perinnöllisyyden lainalaisuudet, olivatpa ne sitten ulkomuotoon, luonteeseen tai terveysominaisuuksiin vaikuttavia geenejä. Tämä käsitys lienee saanut alkunsa siitä, että linja- ja sisäsiitosta on useimmiten käytetty jalostamaan ulkomuoto-ominaisuuksia, ja niillä onkin tuotettu monta BIS-voittajaa eri roduissa ympäri maailmaa. Vastaavasti näitä menetelmiä harkitsemattomasti käyttämällä on myös saatu fiksoitua joihinkin kantoihin tai kokonaisiin rotuihin sairauksia, heikentynyttä vitaliteettia ja alentunutta hedelmällisyyttä. Vähemmän tunnettu tosiasia lienee kuitenkin se, että samoja jalostusmenetelmiä voidaan yhtälailla käyttää terveyden, rodunomaisen luonteen ja jopa käyttöominaisuuksien jalostamiseksi ja esille saamiseksi - ja on useissa roduissa käytettykin. Sillä on myös onnistuttu viime tingassa estämään tärkeiden ominaisuuksien lopullista häviämistä rodun kannasta linjaamalla ominaisuuden viimeiseen/viimeisiin kantajiin.

Linjasiitos on sisä- ja ulkosiitoksen välimuoto. Myös linjasiitoksella pystyy sisäsiitoksen tavoin kartoittamaan jalostuskoirien perimää, mutta vähäisemmillä riskeillä kuin sisäsiitoksessa. Toisaalta linjasiitos luo - oikein käytettynä - suotuisat puitteet toivottujen piirteiden vakiinnuttamiseen linjassa. Ulkosiitos puolestaan tarjoaa mahdollisuuden tuoda täysin uusia ominaisuuksia linjaan ja ylläpitää sen elinvoimaisuutta. Oikein käytettynä ja sopivasti yhdisteltynä nämä menetelmät suovat mahdollisuuden ylläpitää ulkosiitoksella monimuotoisuutta ja heterotsygoottisuutta, varmistaen kuitenkin satunnaisen linjasiitoksen avulla myös tiettyjen arvokkaiden ominaisuuksien säilymistä ja yleistymistä kannassa.

Rodun jalostus siis tarkoittaa sitä, että saadaan rodulle toivottuja, suotuisia geenejä ja ominaisuuksia yleistymään rodun kannassa, ja näin kehittämään rodun luonnetta, terveyttä ja ulkomuotoa asteittain kohti rodun ihannetta ja yhtenäisyyttä, lisäämättä kuitenkaan haitallisten geenien frekvenssiä tai vähentämättä perimän heterotsygoottisuutta muilta kuin halutuilta osin. Suotuisten geenien leviämiseen ja rotutyypin säilymiseen on olemassa - nykytekniikalla - kaksi keinoa: toinen on se, että runsaasti suotuisia geenejä, ja ilmeisen vähän epäsuotuisia geenejä omaavat yksilöt saavat runsaasti jälkeläisiä suhteutettuna rodun kokonaiskantaan. Tällä tavalla on kuitenkin useita akilleenkantapäitä, mitkä huomaa helposti tutkimalla suomalaiskannan historiaa. Vaikka koira saisikin kuinka paljon jälkeläisiä, ei ole mitään takeita siitä, että sen perimä jatkaa paria sukupolvea pidemmälle. Viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan monet merkittävät kääpiöpinserilinjat huippukoirineen ovat aikanaan sammuneet milloin laman, rodun suosion laskun, tai yksinkertaisesti jonkun kasvattajan eläkkeelle siirtymisen takia. Historia osoittaa, ettei edes sadan jälkeläisen määrä takaa linjan jatkumista huonoina aikoina. Jälkipolvet voivat vain arvailla, mitä kaikkea arvokasta on täten menetetty. Jos kuitenkin lähdetään siitä, että erinomaisten rodun edustajien ja hyvien geenien haltijoiden linjat jatkuisivat aina jonkun jälkeläisen kautta, niin on tärkeä muistaa, että sattumalla on aina sormensa pelissä: mikään ei takaa sitä, että juuri kyseinen yksilö olisi perinyt tämän luonteeltaan, ulkomuodoltaan ja/tai terveydeltään erinomaisen esi-isänsä geenit. Lisätäkseen tämän todennäköisyyttä ei siis riitä, että kyseisellä koiralla ja sen vastaavilla sukulaisilla olisi itsellään sadoittain jälkeläisiä - mikä ei varsinkaan kääpiökoirarodun pienehköllä pentuekoolla ole helposti toteutettavissa - vaan niistä mahdollisimman monen on jatkettava sukua, jotta ne halutut geenit jatkaisivat edes jotain kautta rodun kannassa eteenpäin. Jos nyt ei ajatella tällaisen kasvatuksen eettisiä puolia - eihän sitä raaskisi tehdä nartusta, rakkaasta perheenjäsenestään, 6-8 pentueen synnytyskonetta, vaikka se olisi kuinka erinomainen rotunsa edustaja - niin tällainen matadorijalostus ei ole rodunjalostuksessa koskaan suotavaa, koska se helposti karkaa käsistä ja johtaa tilanteeseen, jossa liian suuri osa rodun kannasta on sukua samalle suvulle, jolloin ollaan jalostuksellisesti pian päädytty umpikujaan. On toinenkin tapa lisätä todennäköisyyttä, että yhden tietyn yksilön hyvä luonne-, terveys- ja/tai ulkomuotoperimä siirtyisi seuraavaankin sukupolveen: linjasiitos. Riskinä tässä menetelmässä on tietenkin myös epätoivottujen geenien tuplaantuminen jälkipolvissa. Kaikissa koirissa on olemassa ns. letaaligeenejä, jotka tekevät yksilöstä elinkelvottoman. Sikiöt, jotka kantavat tällaisia geenejä kaksinkertaisina, abortoituvat usein jo raskauden alkuvaiheessa, tai menehtyvät pian syntymän jälkeen. Myös muut elinvoimaisuutta heikentävät perimätekijät johtavat yleensä joko huonoon hedelmällisyyteen tai sikiöiden resorboitumiseen emän verenkiertoon. Siksi pentuekokoa pidetäänkin hyvin tärkeänä mittarina koirien käytännön sisäsiittoisuudelle ja elinvoimaisuudelle. Tämän vuoksi linjasiitosta on käytettävä hyvin harkiten, linjaten vain sellaisiin fenotyypiltään selvästi laadukkaisiin, eli hyväluonteisiin, terveisiin ja hyväntyyppisen ulkomuodon omaaviin yksilöihin, joiden perimässä ei ole ainakaan mitään silminnähtäviä puutteita. Tämä edellyttää tietenkin kyseisen koiran ja sen lähisukulaisten perusteellista tuntemista. Lisäksi voidaan pitää suositeltavana, että linjauksia käytetään pääsääntöisesti yhdistettynä useampaan ulkosiitokseen, jolloin ylläpidetään linjan vitaliteettia. Kääpiöpinserikannassa selkeän ulkosiitoksen tekeminen on hyvin vaikeaa - jos se kuitenkin esimerkiksi tuontikoiria käyttämällä onnistuu, saattaa muutaman ulkosiitoksen yhdistäminen linjasiitokseen tuottaa linjaa, jossa seuraavien polvien sukulaisuus on peräti löyhempi, kuin rodun kannassa tällä hetkellä keskimäärin.

Juuri riskien takia linjasiitos, ja varsinkin sisäsiitos, ei toki missään nimessä ole aloittelevan kasvattajan heiniä. Ne edellyttävät myös huomattavasti perusteellisempaa linjan, rodun ja genetiikan tuntemusta, kuin ulkosiitos. Linja- ja varsinkin sisäsiitos on parempi tehdä omalle, tutulle linjalleen, kuin linjaus johonkin vieraampaan koiraan. Toisaalta ulkosiitoskin edellyttää jonkinasteista sukutuntemusta, jotta edes varmuudella tietää, onko kyseessä ulkosiitos.

Yhdistelmien lopputuloksia arvioitaessa on toisaalta aina muistettava geno- ja fenotyyppien mahdollinen eroavaisuus toisistaan: koiran luonteeseen, terveyteen ja hyvinvointiin perimä vaikuttaa vain osittain, ilmeisesti sama pätee moniin perinnöllisinäkin pidettyihin sairauksiin. Myös ulkomuodon kehitykseen vaikuttavat ympäristötekijät, kuten liikunta, ravinto sekä mahdolliset loukkaantumiset suuresti. Näin ollen voidaan tehdä johtopäätöksiä jalostuskoirien perimästä vain sellaisten piirteiden osalta, jotka selvästi näkyvät useissa niiden jälkeläisistä, yksittäistapaukset ovat todennäköisemmin ympäristö- kuin perintötekijöiden tulosta.

Suunnitelma

Jalostuksessa voidaan työskennellä luonnonvalintaa vastustaen tai myötäillen. Luonnonvalinnan periaatteita ei kuitenkaan pysty täysin ohittamaan, sillä se johtaa ennemmin tai myöhemmin rodun sairastumiseen elinkelvottomiksi tekevien heikkouksien kautta. Sen sijaan on mahdollista myötäillä luonnonvalintaa. Tietenkään todellinen luonnonvalinta ei suosisi koirarotujamme ollenkaan, mutta sovellettuna luonnonvalinta auttaa kasvattajaa jalostamaan pitkällä tähtäimellä terveitä, nyky-yhteiskunnan olosuhteissa elin- ja lisääntymiskelpoisia koiria. Jalostuksesta on syytä karsia koiria, joilla on käyttäytymishäiriöitä, synnytysvaikeuksia, haluttomuutta tai kyvyttömyyttä paritella tai hoitaa pentuja, tai koiria, jotka ovat pentuina heikkoja tai kyvyttömiä hakeutumaan nisälle ja imemään emoa. Jalostukseen ei pitäisi muutenkaan käyttää sellaisia yksilöitä, joilla on normaaleissa elintoiminnoissa ilmeisiä häiriöitä, sillä nekin saattavat olla osittain perinnöllisiä.

Kääpiöpinserin potentiaalisena ongelmana voisi tällä hetkellä nähdä siitosmatadorit ja huomaamattomat linjaukset. Monet yhdistelmät, jotka näyttävät ensisilmäyksellä korkeintaan löysähköltä linjaukselta tai peräti ulkosiitokselta, paljastuvat 5-10 sukupolven tarkastelulla usein moninkertaisiksi linjauksiksi, jopa jo kertaalleen linjattuun, kun saman koiran ja sen lähisukulaisten nimet esiintyvät useissa eri sukuhaaroissa. Tämä ilmiö yhdistettynä tilanteeseen, että vain murto-osaa kannan uroksista käytetään jalostukseen, mutta niitä sitäkin enemmän, aiheuttaa kohta kaikkien jalostusyksilöiden lähisukulaisuuden keskenään. Jotta rodun suosion kasvun ja lukumäärän kasvun myötä suurenisi myös jalostuspopulaatio, olisi tärkeää, että kasvattajilla riittäisi rohkeutta ja näkemystä käyttää jalostukseen myös sellaisia hyvälinjaisia, sopivia uroksia, joilla ei vielä ole kilometrien pituista meriittilistaa ja moninkertaista jälkeläisnäyttöä entuudestaan - kenties urosta, jota ei ole viety näyttelyyn kuin sen yhden kerran, ja jolla ei ole vielä ainuttakaan pentua. Ryhmäjalostusperiaate estäisi tilanteen, jossa koko kanta olisi läheistä sukua samoille linjoille.

Tulevaisuus saattaa tuoda uusia variaatioita ja vaihtoehtoja koiranjalostukseen. Mielenkiinnon- ja pelonsekaisin tuntein voimme odottaa, mitä kloonaus ja geenimanipulaatio tuovat harrastukseemme tullessaan...

Yhteenvetona voidaan todeta, että tietämyksen lisääntyessäkin jalostuksen perusasiat ovat pysyneet samoina. Onnistuneen jalostustyön peruspilarit ovat edelleen samaiset kolme T:tä: Kokemukseen ja perehtyneisyyteen perustuva Tieto perinnöllisyydestä, rodusta ja eri sukujen ominaisuuksista, Taito, eli visuaalinen kyky ja intuitio "lukea” linjoja ja niiden piirteitä ja löytää pitkällä tähtäimellä yhteensopivat linjat ja yksilöt, sekä kolmantena yksinkertaisesti myös hyvä Tuuri, mitä perinnöllisyyslakeihin, sattumaan ja todennäköisyyksiin tulee. Kaikessa jalostuksessa on tärkeintä se, että kasvattaja tietää täsmälleen, mitä tekee…


Artikkeli: Teettäisinkö nartulleni pennut?

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehdessä 1/2002

Usein narttukoiran omistajan eteen tulee kysymys, teettäisikö koiralleen pentuja. Tässä mainittuna vain muutama ohjenuora, joiden avulla tehdä tämä tärkeä päätös:

Syitä, jotka eivät riitä perusteluksi pentujen teettämiselle:

  • Pennut ovat niin söpöjä. Niinhän ne ovat, mutta söpöimmistäkin pennuista kasvaa aikuisia koiria, jotka muuttavat uusiin koteihin. Jos pentujen terveys, luonne tai ulkomuoto ei sitten vastaakaan pennunostajien odotuksia, koska pennut ovat epätyypillisä rotunsa edustajia, on pentuiän ohimenevä söpöys laiha lohtu.
  • Haluan itselleni koirani pennun. Katso edellinen kohta. Sinulla on kaikesta huolimatta vastuu pentueen muiden pentujen tulevia omistajia kohtaan. Entä mitä teet kaikille niille pennuille, joille ei löydykään hyvää ja vastuuntuntoista kotia?
  • Teetän pentueen, koska naapurini/ystäväni/sukulaiseni haluaa tällaisen koiran. Katso edelliset kohdat.
  • Teetän nartulleni pennut, jotta se olisi terve. Vaikka pentujen synnyttäminen onkin narttukoiralle luonnollisimpia asioita, ei sen terveyttä edistävästä vaikutuksesta ole mitään näyttöä. Synnyttäneetkin nartut sairastuvat kohtutulehduksiin ja potevat valeraskauksia. Narttu palaa harvoin täysin ennalleen raskauden ja synnytyksen jäljiltä, ja niiden yhteydessä voi syntyä kohtalokkaita komplikaatioita.
  • Teen Mopelle pennut, kun se on niin ihana koira! Vaikka Moppe olisikin mielestäsi kuinka ihana koira tahansa - jos se ei ole tutkitusti terve, omaa rotutyypillistä luonnetta ja rotumääritelmän mukaista rakennetta, eli toisin sanoen sen pennut eivät aikuisina tule vastaamaan pennunostajien käsitystä rodusta, on vastuutonta teettää sille pentuja
  • Teetän pentueen, kun tämän rotuiset koirat menevät hyvin/hyvään hintaan kaupaksi. Kaikkien edellisten kohtien huomioiden lisäksi on todettava, että rahanahneus ei ole moraalisesti hyväksyttävä perustelu "pentutehtailuun". Todellista jalostustyötä ei tehdä rahasta, vaan rakkaudesta rotuun! Puhumattakaan siitä, että jos hoitaa pennut ja jalostuskoirat hyvin, jää budjetti harvoin voiton puolelle.
  • Teetän koiralleni pentuja, koska haluan olla kasvattaja. On ihailtava pyrkimys aloittaa pitkä taival rodun asiantuntijaksi. Se ei kuitenkaan riitä perusteluksi, ellei käytössäsi ole juuri sopiva jalostuskoira - jalostusyksilöä ei valita sillä perusteella, että "minulla nyt on tällainen" tai "ostin tämän koiran jalostuskoiraksi" tai "minulta jäi edellisestä pentueesta tällainen yli, niin käytänpä sitä sitten edes jalostukseen". Jalostuskoiran valinnassa on oltava erittäin kriittinen, niin uroksen kuin nartun kohdalla. Koiran voi toki hankkia kasvatustyötä silmälläpitäen, mutta lopullisen jalostuspäätöksen voi tehdä vasta sitten, kun näkee, onko pentu kasvanut täyttämään kaikki kriteerit. Lisäksi kasvatustyön edellyttämä tieto-taito on hankittava ennen, kuin ryhtyy hommaan - muuten voi saada aikaiseksi todella suurta vahinkoa.

Seuraavassa syitä, miksi ryhtyä kasvattajaksi. Jos kaikki tai suurin osa seuraavista väittämistä osuu kohdalleen, voi hyvin mielin ottaa kasvattajan vastuullisen tehtävän harteilleen.

  • Omistan niin luonteeltaan, terveydeltään kuin myös ulkomuodoltaan ja käyttöominaisuuksiltaan erinomaisen rotunsa edustajan, jolla olisi jalostuksellisesti rodulleen paljon annettavaa. Se on joko.
    1. Kaikin puolin hyvä, virheetön ja tasalaatuinen rotunsa edustaja tai
    2. yksilö, jossa on jotain harvinaislaatuisia, arvokkaita vahvuuksia (terveydessä, luonteessa, käyttöominaisuuksissa tai ulkomuodossa) rodun muuhun kantaan verrattuna, jolloin sen pienet puutteet voidaan antaa anteeksi, edellyttäen että niitä yritetään asiantuntevasti "paikata" ja poistaa jalostustyössä
  • Omaan laajan ja perusteellisen genetiikan tuntemuksen
  • Olen syvällisesti perehtynyt harrastamaani rotuun, tunnen ja osaan tulkita sen rotumääritelmän ja rodun ihanteen, sekä rodun historian ja alkuperäisen käyttötarkoituksen.
  • Olen vastuullinen koiranomistaja ja korkean etiikan omaava kasvattaja, joka toimii kasvattiensa omistajille sekä muille koiraharrastajille esimerkkinä: hoidan koirani asiantuntevasti ja kohtelen niitä hyvin.
  • Olen koirien hoidossa ja koulutuksessa kokenut ja asiantunteva, ja pystyn näin auttamaan ja opastamaan kasvattieni omistajia kaikin tavoin
  • Minulla on aikaa, tilaa, rahaa sekä muut tarvittavat resurssit hoitaa jalostuskoirani ja ennen kaikkea pennut hyvin - myös mahdollisten synnytyskomplikaatioiden tai pentujen sairastumisen osuessa kohdalle.
  • Olen valmis uhraamaan vapaa-aikani, "hermoni" ja tarpeen tullen yöuneni, voidakseni tarjota pennuille parhaan mahdollisen hoidon, huolenpidon, asianmukaisen sosialisoinnin ja siten hyvän alun elämälle.

Artikkeli: Kääpiöpinsereitä joka lähtöön

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehden 3/2000 kääpiöpinseripalstan pääkirjoituksena

Kääpiöpinserin jalostukseen eivät ole koskaan vaikuttaneet mitkään pakolliset luonnetestit, käyttö- tai taipumuskokeet. Siitoskäyttöä on rajoittanut ainoastaan kasvattajan oma näkemys jalostuspyrkimyksistään - tosin kaikilla itseään "kasvattajiksi" kutsuvilla ei valitettavasti suinkaan ole minkäänlaisia rodun parannukseen liittyviä visioita ja jalostustavoitteita, mutta tällaisia "koirien lisäännyttäjiä" vaan valitettavasti löytyy jokaisen rodun parista, joten eipä aiheesta sen enempää. Edellä mainituista syistä kuitenkin rotumme on kehittynyt harvinaisen laajakirjoiseksi. Kääpiöpinserin rotumääritelmän tulkintojen puitteissa on mahdollista jalostaa niin pieniä, hentoja ja helppoluontoisia seura- ja sylikoiria piristämään vanhemman pariskunnan eläkeläispäiviä, kuin myös vahvarakenteisia, kestäviä ja tempperamenttisia yksilöitä niin himohölkkääjän lenkkiseuraksi kuin myös koiraurheilijan harrastuskaveriksi - ja tietenkin myös kaikkea näiden ääripäiden väliltä! Tämän takia kääpiöpinseri vastaakin rotuna harvinaisen laajan koiranomistajakirjon toiveita. Rodumme monimuotoisuus on kuitenkin syytä huomioida niin pennunostajia kuin myös jo jalostusyksilöitä valittaessa. Se nimittäin lisää samalla myös suuresti kaikkien niiden kasvattajien vastuuta, joita ei kiinnosta pelkästään pennuista eroon pääseminen ja rahan saaminen. Onhan kaikkien osapuolten edun mukaista, että juuri oikeat, toisilleen sopivat koira ja omistaja löytäisivät toisensa. Kaikki kasvattajathan tietävät, kuinka harmittavalta tuntuu, kun "sohvachampioniksi" myyty pentu kehkeytyykin ulkomuodollisesti näyttelytähtitasoiseksi, tai vastaavasti, kun ulkomuodoltaan puutteellinen yksilö vahingossa päätyi ahkerasti näyttelyitä kiertävään kotiin. Eikä siinä vielä kaikki, lisääkin miettimisen ja murehtimisen aihetta kasvattajalle siis riittää: Sille eläkeläisparille pitäisi löytyä juuri se rauhallinen, pieni ja helppoluonteinen seurakoirapentu, sillä energiaa puhkuva ikiliikkuja ei varmaankan saisi tässä kodissa tarvitsemaansa liikuntaa ja toimintaa. Vastaavasti koiraurheilijalle on myytävä koira, jonka rakenteelliset ja henkiset rahkeet myös todella riittävät aktiiviseen harrastamiseen, jottei omistaja joudu pettymään. Siinä missä on monenlaisia pennunostajia, tarvitaan myös paljon erilaisilla kasvatuspäämäärillä varustettuja kasvattajiakin!

Miten nyt sitten erottaa nämä eri rakenne- ja luonnetyypit toisistaan? Hyvä harrastuskoira on aina hieman sisukas - esimerkiksi agilityradalla kääpiöpinserin on "saalistettava" esteitä sillä samalla peräänantamattomalla taistelutahdolla, jolla se vielä vuosisata sitten tappoi hiiriä ja rottia. Oli lajina sitten tottelevaisuuskokeet, agility, fly ball tai vaikkapa pelastus, lahjakas harrastuskoira tarvitsee nöyryyttä, tottelevaisuutta, älyä ja oppivaisuutta, ja kun se on oivaltanut, mitä omistaja siltä haluaa, myös sisua, tempperamenttia ja rohkeutta työskennellä itsenäisesti ja silti täydellä teholla! Koska agility on aktiivisesti harrastettuna myös fyysisesti erittäin vaativa laji, on hyväksi, jos koiralla on terve, kestävä ja vahva rakenne ja luusto. Muun muassa erinomaiset "vieteri"-kulmaukset, vahva ja lihaksikas selkä ja niska, sekä notkea, ei liian pitkä, muttei liian lyhytkään lanne, ovat nopeiden agilitykoirien tunnusomaisia piirteitä, tässä vain muutamia mainitakseni. Toisin kuin monissa muissa roduissa, kääpiöpinserin rotumääritelmä ei ole ollenkaan ristiriidassa näiden harrastuskoiralta toivottavien ominaisuuksien kanssa - päinvastoin, rotumääritelmä juuri kuvaileekin ihanne-kääpiöpinseriä muun muassa sanoin "mahdollisimman täydellinen pinserin pienoiskuva","valpas","niska voimakas","olkavarret hyvin kulmautuneet, lihaksisto voimakas","reidet - - voimakaslihaksiset; kintereet hyvin kulmautuneet" sekä "virheet: raskas tai kevyt rakenne, matala- tai korkearaajaisuus - - liian pitkä tai pehmeä selkä - - suorat lavat; jäykkä takaosa - -" jne.

Palatakseni itse asiaan, eli miten valita sopiva omistaja kullekin kääpiöpinserityypille? Jos jätetään nyt pois koiran ulkomuodollinen taso näyttelymielessä (koska siitä saisi kirjoitettua vielä aivan erillisen juttun ;-) ), niin harjaantunut silmä tunnistaa nämä ominaisuudet jo pentulaatikossa. Aikuista koiraa myydessä se on toki helpompaa, koirasta huomaa, onko se temperamenttinen, vai pikemminkin rauhallinen, onko se oppivainen ja työskentelyhaluinen, vai enemmän muista asioista kiinnostunut, hyppääkö se sohvalle kevyesti vaikka takaperinkin, vaiko vaivalloisesti tai ei edes ollenkaan, suosiiko koira rauhallisia kävelylenkkejä ja kiertääkö se mieluiten kaikki matkalle osuvat esteet, vai hakeeko se metsälenkillä vapaana ollessaan oikein hakemalla niitä kivenlohkareita ja puunrunkoja, joiden yli pomppia. Pennun kohdalla tämä ei ole ihan niin yksinkertaista, sillä sen käyttäytymiseen vaikuttavat olosuhteiden lisäksi myös muut pentueen jäsenet sekä pentujen keskinäiset koko- ja kehityserot. Kuten kaikki tiedämme, pentueen pienin ei aikuisena välttämättä suinkaan enää ole pienin, ja vaikka se pentulaatikossa joutuikin ehkä aina antamaan isommille sisaruksilleen periksi ja hävisi kaikissa leikeissä ja paineissa, niin koiralla saattaa silti olla "taistelijaluonne". Jos kasvattaja ja pennunostajat tarkkailevat kärsivällisesti pentujaan, he löytävät viitteitä pentujen tulevasta henkisestä ja fyysisestä kehityssuunnasta. Siitä eteenpäin ei sitten voikaan muuta, kuin edesauttaa pennun kehitystä oikeanlaisella hoidolla ja kasvatuksella, sekä toivoa, että kaikki sujuu suunnitelmien mukaan :-).

Mielestäni hyvän kasvattajan on siis rehellisesti arvioitava koiransa, ja yritettävä saattaa oikea pentu oikealle ostajalle. Tulevan koiranomistajan pitäisi puolestaan jo rotua, kasvattajaa ja pentua valitessaan tietää tarkkaan, minkälaisen koiran haluaa - toki sillä varauksella, että osaa arvostaa rakasta ystäväänsä ja lemmikkiään vaikkei tästä sitten loppujen lopuksi kehittyisikään juuri toivotunlaista .


Hoito & Koulutus


Artikkeli: Koirat kuntoon kesäksi!

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehdessä 1/2003 kääpiöpinserisivujen pääkirjoituksena

Näin kesän kynnyksellä aikakausi- ja naistenlehdet pursuavat ruokavaliovinkkejä, viime hetken laihdutus- ja kunnonkohotuskikkoja sekä tietoa tulevan kesän kuumimmista kuntoilulajeista. Koirakin sopii hyvin kaveriksi viikonloppuiselle kuntolenkille. Helposti kuitenkin unohtuu, ettei koirankaan kunto kasva yhdessä yössä. Etenkin kääpiöpinserin kaltaiset lyhytkarvaiset seurakoirat viettävät sateisen syksyn, tuiman talven ja kylmän kevään aikana usein sohvaperunan elämää. Suomessa talvikausi on pitkä, joten kevään koittaessa koirien lihaskunto on huono.

Hyvä kunto on tärkeää niin koti-, kisa- kuin näyttelykoirallekin. Lenkkeily ja koiraurheilu edistävät koti- ja harrastuskoiran henkistä ja fyysistä hyvinvointia - oikein harrastettuna! Liiallinen, yksipuolinen tai vääränlainen, sekä koiran rakenteelle sopimaton rasitus ilmenee lyhyellä tähtäimellä koiran huonontuneina liikeratoina ja kankeutena, pidemmän päälle pysyvämpinä vaurioina.

Koiran rasitusvammoille ja lihasvaivoille otollisinta aikaa ovat talvi, jolloin asianmukainen koiran alkuverryttely ennen ulkoilulenkkiä tai koiraurheilutreenejä saattaa unohtua, sekä loppukevät, jolloin talvikuntoista koiraa innostutaan rasittamaan liian äkillisesti.

Kevätauringon kutsuessa koiraa ei siis parane heti raahata mukaan 15km pyöräilylenkille! Koiran kunnonkohotus on tehtävä ajan kanssa, koiran rakenteen sanelemilla ehdoilla.

Lisääntyvä aktiivisuus on myös syytä huomioida koiran kesäisessä ruokinnassa: ruoan on sisällettävä enemmän energiaa ja ravintoaineita kuin talvella. Näin koira saa riittävästi "rakennuspalikoita" kuntonsa kehittämiseen!

Nyt on siis hyvä aika suunnitella koiralle loppukevään kunto-ohjelma, jotta se on kesällä parhaimmillaan!

Kunnollista kevättä lukijoille!


Artikkeli: Kääpiöpinseri - pieni koira, suuri metsästäjä!

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehden 2/2001 kääpiöpinseripalstan pääkirjoituksena

Kääpiöpinserin alkuperäinen käyttötarkoitus oli pitää maatilojen tallit jyrsijävapaana alueena. Siinä missä iso serkku pinseri oli itseoikeutettu tuholaisten torjuja, oli piskuisen kääpiöpinserin ensin todistettava taitonsa rottien pyydystäjänä, jotta sitä voitiin pitää henkiin jättämisen ja peräti kasvattamisen arvoisena - ja hurjaksi rottakoiraksi kääpiöpinseri sitten osoittautuikin! Nykyään kääpiöpinserin valtakuntana ovat useammin talo tai asunto, kuin maatila, ja hiiret ovat ajat sitten vaihtuneet vinkuleluihin - mutta monessa kääpiöpinserissä uinuvat vielä hurjan saalistajan vaistot ;-)

Lähestyvä kesä houkuttelee koiranomistajat (ja sen myötä koiratkin) yhä pidemmille lenkeille talviunesta heräävään maastoon ja metsään. Se on kääpiöpinserillekin jännittävää aikaa - jokaisen uuden valloitettavan polun varrella on lukemattomia uusia tuoksuja tutkittavana, kaikenlaisten luontokappaleiden jälkiä seurattavana, ja aika ajoin, jos lykästää, saattaa tavata ihka-eläviä metsän asukkejakin…

Kääpiöpinsereissä löytyy vielä yksilöitä, joilla on säilynyt entisajan voimakkaat vietit. Vahva saalistusvietti yhdistyneenä tottelevaiseen luonteeseen ja vahvaan hermorakenteeseen tekevät koirasta erinomaisen työ- ja harrastuskoiran. Kääpiöpinserin viettiominaisuudet voivatkin parhaimmillaan olla joskus yhtä “rautainen“ yhdistelmä kuin parhaimpien palveluskoirien taipumukset! Omilla kääpiöpinsereillämme tottelevaisuus viekin aina voiton kiehtovimmastakin saaliseläimestä. Jos puolestaan saalistusviettisestä koirasta kehkeytyy intohimoinen metsästäjä, jonka kuulolaite ei aina koiraa käskettäessä toimikaan, voi omistaja olla näin kevätaikaan pian helisemässä koiransa kanssa:

Rusakot ja jänikset ovat aina ja ehdottomasti kiehtovia kavereita - ainakin koiran silmissä! Jos pitää koiraansa vapaana, on ehdottomasti syytä tarkkaavaisuuteen, sillä rusakko-vaara vallitsee myös kaupunki-alueella! Kaiken kukkuraksi rusakko yleensä jähmettyy paikoilleen koiran lähestyessä, ja pötkii pakoon vasta viime hetkellä, ihan koiran kuonon edestä! Taluttajan on siksi aina oltava valppaana, jotta reitin varrella lymyilevä pitkäkorva osuisi hänen silmäänsä ensin - sillä siinä vaiheessa kun se osuu koiran silmään, on jo myöhäistä! Jos niin pääsee käymään, on se ehkä niitä harvoja tilanteita, joissa kääpiöpinserinomistaja kiroaa koiransa nopeutta ja ketteryyttä, sillä ajojahti päättyy sitä nopeammin, mitä pikemmin rusakko saa eksytettyä takaa-ajajansa. Lähes yhtä häiritsevä (koiran sielunelämän kannalta) kuin itse rusakon ilmentymä, on myös sen jättämä haju: hyvän vainun omaava koira saattaa lähteä seuraamaan jälkiä yhtä innokkaasti kuin itse saalistakin. Kummassakin tapauksessa täytyy vain toivoa, ettei rusakolle tule kiireistä asiaa ajotien toiselle puolelle…

Kyykäärme on kesällä koiranomistajan suurimpia huolia. Vaikka kyy onkin luonnoltaan arka eläin, joka pyrkii ensisijaisesti pakenemaan, käärmeet ovat etenkin keväällä vielä niin kankeita, etteivät aina kerkiä kulkijan jalkojen alta pois. Keväällä syntyvät myös kyynpoikaset, jotka ovat silloin juuri myrkyllisimmillään. Useimmat koirat pyrkivät kiertämään kyyt mahdollisimman kaukaa (siinä tosin valitettavasti välillä onnistumatta), ja yleensä matelijat herättävät koirissa selkeää vastenmielisyyttä. Kääpiöpinseri saattaa kuitenkin olla niin hurja saalistaja, että on valmis käymään kyynkin päälle kuin yleinen syyttäjä. Muistakaa siis aina kuljettaa kyypakkausta varoiksi mukananne, kun kuljette kääpiöpinserin kanssa metsässä tai maastossa!

Linnut ja oravat ovat yleensä kääpiöpinseriltä turvassa, koska pääsevät pakenemaan ilmateitse. Näin ajojahti loppuu yleensä lyhyeen pyrähdykseen, eikä ajotielle eksymisen vaaraa ole. Ethän kuitenkaan päästä kääpiöpinseriäsi valvomatta seikkailemaan metsissä lintujen pesimisaikaan! Eläinsuojelullisista syistä on muutenkin hyvä tarkkailla kääpiöpinserisi touhuja, sillä taitavimpien saalistajien tiedetään onnistuneen verottamaan linnuilta ainakin sulkia, ellei peräti henkeäkin. Etenkin fasaanit ovat usein vaaravyöhykkeessä maanläheisen elämäntyylinsä vuoksi. Toisaalta kääpiöpinseri voi itsekin joutua vaaratilanteeseen, sillä suuri metsästäjä ei välttämättä ymmärrä, että esimerkiksi isonokkaisista naakoista ja harakoista voi olla vastusta liiaksikin - etenkin, kun nämä linnut ovat ainakin kaupunkialueella käyneet sen verran röyhkeiksi, etteivät lähde pientä koiraa herkästi pakoon!

Hyönteisistä isot koirat eivät yleensä jaksa välittää, ja onnettomuudet tapahtuvat lähinnä vahingossa - mutta pienen kääpiöpinserin silmissä voi houkuttelevasti nenän edessä pörräävä mehiläinen tai ampiainen olla kiehtova saalis! Jos siis näet kääpiöpinserisi tarkkailevan uteliaana jotain lentävää ötökkää, niin muista: tämä on se kohta missä pehmeimmänkin koulutustyylin kannattajan on syytä rääkäistä naseva EI! Hyönteisten jaakaaminen on tapa, joka on varmuuden vuoksi syytä kitkeä koiralta heti alkuvaiheessa. Pidäthän aina kortisonia (kyytabletteja) saatavilla. Mitä pienempi koira, sitä kohtalokkaampi on kyyltä tai ampiaiselta saatu myrkkymäärä - kääpiöpinseri on siis ehdottomasti vaaravyöhykkeessä!

Mitä tehdä, jos kääpiöpinserisi on liiankin innokas metsästäjä, etkä kuitenkaan halua riistää siltä vapaana maastossa lenkkeilemisen riemua:

  • pidä vauhtia yllä. Kävele erittäin reippaasti, mieluiten juoksuvauhtia - se ei ole ainoastaan hyvää kuntoilua taluttajalle, vaan pitää myös koiran keskittymisen tiiviisti omistajassa. Kun koiralla on täysi työ pysyä kannoillasi, se ei ehdi omistautua jälkien etsimiselle
  • ole mielenkiintoinen. Tasainen kävely on koiran mielestä aika tylsää touhua, jota on kiva piristää ylimääräisillä omilla seikkailuilla… pyri siis olemaan lenkin aikana koirasi kannalta yllätyksellinen, puhu koirallesi ja leiki sen kanssa. Kun koiran keskittyminen sinuun herpaantuu, mene välillä esim. puun taakse piiloon, tai lähde juoksemaan koiraa “pakoon“, jolloin koira pelkää eksyvänsä sinusta, ja pysyttelee tiiviimmin kintereilläsi…
  • pidä “valttia“ mukanasi. Kääpiöpinseri on usein erittäin perso makupaloille tai jollekin lelulle. Tätä koiran suosikkipalkintoa on hyvä pitää lenkillä mukana, jolloin sillä on hyvä syy pysyä mieluummin sinun seurassasi kuin lähteä itsekseen seikkailemaan. Kutsu koiraa lenkin aikana aina välillä luoksesi ja palkitse sitä makupalalla tai leikillä. Paras “vastalääke“ metsästyshaluille on vielä parempi saalis - esimerkiksi lentävä pallo!
  • ole valppaana. Syynä koiran karkaamiseen saaliin perään on yleensä, että koira huomaa riistan ennen omistajaa - ajojahdin hurjassa tiimellyksessä koiran huomiota on huomattavasti vaikeampi saada kääntymään takaisin omistajan puoleen. Ennakointi on kaiken a ja o - jos kuulet pusikosta epäilyttävää rapinaa, näet silmänkulmasta jonkun liikahtavan tai olet hahmottavinasi kaukana edessäpäin tien varrella kyyhöttävän eläimen hahmon: kutsu heti ensin koira luoksesi, kiinnitä sen huomio leikillä tai palkinnolla, ja voit ottaa sen varmuuden vuoksi hihnaankin - ja katso vasta sitten, oliko kyseessä mahdollinen vaaratilanne.

Saalistusvietti on hieno ominaisuus, jota ei ole syytä lähteä pakkokeinoin kitkemään koirasta - se on vain saatava hallintaan ja ohjattava oikeiden toimintojen pariin! On paljon koiraurheilulajeja, joiden harrastaminen edellyttää koiralta hyviä viettiominaisuuksia! Kääpiöpinserillä ei ole oikeutta kilpailla esim. palveluskoiralajeissa tai juoksukisoissa, mutta sehän ei harrastamista estä - etenkin, jos sattuu vielä löytämään suvaitsevaisen treeniporukan.

Jos kääpiöpinserisi omaa hyvän hajuaistin ja suuret halut sen käyttämiseen, voit alkaa kehittämään sen taitoa treenaamalla

  • jälkeä, joka on joko ihmisen tekemä jälki (jolle viljellään matkan varrelle palkinnoksi makupaloja) tai verijälki. Viimeksi mainittu saattaa kuitenkin lisätä koiran metsästysintoa, joten lajia ei suositella karkailuongelmaiselle koiralle.
  • henkilöhakua, jossa yksi tai useampi henkilö piiloutuu maastoon ja koira paikantaa nämä (yleensä ilmavainun avulla). Lajia voi leikkimielellä myös harrastaa niin, että itse koiran omistaja (perheenjäsenistä koiran “suosikki“) piiloutuu. Joku avustaja pitää kääpiöpinseriä sillä välin sylissä niin, ettei se näe piiloutumista. Tämä treeni on myös hyvä apu mahdollisiin karkailuongelmiin: koira huomaa, että isännästä/emännästä saattaa joutua eksyksiin!
  • esine-etsintää, jossa koira paikantaa erilaisia ihmisille kuuluvia esineitä, jotka on sijoitettu mastoon. Lajin leikkimielisessä versiossa piilotetaankin kääpiöpinserin lempileluja maaston, ja palkintona löytämisestä on riehakas leikki!

Voimakkaan taka-ajovietin omaavalle kääpiöpinserille mielekkäitä harrastuksia ovat mm.

  • vinttikoirien ratajuoksu ja maastojuoksu, joissa koira saalistaa viehettä itsenäisesti. Voimakas saalistusvietti ja itsevarma luonne ovat tarpeen. Kannattaa kuitenkin harrastaa vain, jos koira on tottelevainen ja hyvin hallinnassa, sillä vieheen perässä juokseminen lisää koiran saalistusintoa myös radan ulkopuolella.
  • agility, jossa koira saalistaa esteitä ohjaajan ohjeiden mukaisesti. Laji kehittää koiran tottelevaisuutta saalistustilanteessa. Riittävä saalistusinto on edellytys lajin harrastamiselle - kuten myös luotettava tottelevaisuus, jotta koira ei tee esteitä saalistaessaan omia ratavalintoja.
  • fly ball, jossa koira saalistaa palloa/patukkaa yhteistyössä ohjaajan kanssa, “saalistusmaastona“ neljän esteen pituinen rata. Saalistuksen pitää olla itsenäistä, mutta hallittua (kauko-ohjattua), eli toimintakykyisyys, vahva saalistusvietti ja ehdoton tottelevaisuus ovat jälleen tarpeen.

Kaikkia näitä koiraurheilulajeja harrastettaessa on tärkeää huomioida koiran hyvinvointi - harrasta vain sellaisia lajeja, jotka eivät ole koirasi rakenteelle pitkällä tähtäimellä liian vaativia (aiheuttaen esim. luustokulumia ja rasitusvammoja). Se, että koira pystyy suoriutumaan jostain urheilulajista ja haluaa harrastaa sitä, ei suinkaan vielä tarkoita sitä, etteikö lajilla voisi olla haitallisia sivuvaikutuksia. Muista, että kääpiöpinserilläsi on oltava erinomainen peruskunto ja monipuolisella liikunnalla ja lenkkeilyllä saavutettu hyvä lihaskunto ennen kuin se voi turvallisesti alkaa harrastamaan koiraurheilulajeja - pelkkä viikoittainen juoksutreeneissä tai agilityharkoissa käyminen ei ole koiran kannalta terveellistä kuntoilua, vaan yksipuolista rasitusta, jota tulee vieläpä liikaa kerrallaan suhteessa liikunnan kokonaismäärään. Lihasvaurioita ym. urheiluvammoja ehkäistään tietenkin myös huolellisilla alkulämmittelyillä ja jälkiverryttelyillä.

Saalistusviettiselle koiralle on myös mielenvirikkeeksi tarjolla monenmoisia muitakin hauskoja vietinaktivointileikkejä, joiden opettaminen on koiralle erittäin helppoa (eli niiden harrastaminen ei edellytä omistajalta pitkäjänteisyyttä):

  • Palloleikit ja keppien noutaminen ovat usein takaa-ajosta nauttivan koiran suosikki-leikkejä. Näissä leikeissä pätee kuitenkin ehdottomasti samat säännöt kuin koiraurheilussa: muista alkulämmittely, äläkä leiki kerralla liian pitkään (liikaa on liikaa tässäkin lajissa!) - innokas koira, joka antaa kaikkensa pallon/kepin perään kaahatessaan, saattaa helposti ylirasittaa itseään takaa-ajoleikeissä! Lopeta ennen kuin koira osoittaa rasituksen merkkejä (esim. läähättämistä)

Kaikkia näitä lajeja ja leikkejä on kesän tullen helppo harrastaa kääpiöpinserin kanssa vaikkapa kävelylenkkien aikana. Talven kylmien kelien myötä harrastusmahdollisuudet kuitenkin hupenevat tai loppuvat kääpiöpinserin kannalta kokonaan. Toki monilla paikkakunnilla järjestetään ympärivuotisesti treenejä, mutta on syytä muistaa, että kylmä tai kostea ilma lisää koiran urheiluvammariskiä moninkertaiseksi, vilustumisen vaarasta puhumattakaan. Kokonaan ei leikkimistä ja harrastamista tarvitse kuitenkaan talvellakaan lopettaa - pienelle kääpiöpinserille kun pienikin asunto on jo suuri alue! Hauskoja sadekelien ja pakkaspäivien leikkejä ovat:

  • piiloleikit: pienessäkin asunnossa pystyy hyvin piiloutumaan esimerkiksi verhon taakse, oven taakse tai suuren kaapin sisälle. Jos käytössä on avustaja, joka pitää koiraa, saadaan näin aikaan hauska henkilöhaku-leikki!
  • nannapiilo: pienen pieniä nappuloita kun piilottaa ympäri asuntoa erilaisiin paikkoihin (kuitenkin lähellä lattianrajaa, että koira voi ilman loukkaantumisen vaaraa päästä löytöönsä käsiksi) - siinä riittää haastetta kääpiöpinserillekin! Mitä edistyneempi makupalojen haistaja kääpiöpinserisi on, sitä harvempia nannoja sinun kannattaa yhdellä kertaa piilottaa - näin koira ei törmää herkkuihin sattumalta, vaan joutuu työskentelemään oikein keskittyneesti löytääkseen ne.
  • lelupiilo: samanlainen leikki kuin edellä, mutta nyt voitkin piilottaa koiran lempilelun!

Koirasi voi leikkiä “saaliin tappamista“ esimerkiksi

  • vetoleluilla, joita on hauska kiskoa omistajan kanssa kilpaa ja lopuksi ravistella ja “tappaa“ (älä kuitenkaan anna koiran voittaa vetoleikeissä liian usein, jottei teille tule johtajuusongelmia )
  • purkeilla, muovipulloilla ja laatikoilla, jotka on suljettu tiiviisti ja joihin on laitettu makupaloja houkuttimeksi - niiden avaamisessa riittää puuhaa ainakin vähäksi aikaa!

Vielä sananen leluista: kääpiöpinseri on erittäin leikkisä rotu, ja mikä olisikaan parempaa, kuin että koira voi toteuttaa alkuperäisiä metsästysvaistojaan jokapäiväisissä leikeissään. Aina koiraa ei kuitenkaan kiehdo se eläinliikkeen räikeänkirjava, uutuuttaan (ja kalleuttaan) kiiltävä epämuodostunut muovimöhkäle, jota sille leluksi tarjotaan - huomattavasti hauskempaa voi koiran mielestä olla esimerkiksi vanhoista vaatekappaleista viritetyt solmulelut (vaikka nämä eivät aina tyydytäkään omistajan esteettisyyden tarvetta ;) )! Siis mielikuvitusta kehiin ja tavarat kierrätykseen: jokin vaate, riepu tai muovipullo, jonka olet juuri aikeissa heittää pois, voikin olla kääpiöpinserillesi vielä moneksi päiväksi ilon ja viihteen lähde!

Saalisrikasta kesää toivotellen,
Johanna Tammiala


Artikkeli: Tietoa kääpiöpinserin purennasta

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehdessä 4/2003

Pienen kääpiöpinseripennun kasvu ja kehitys aikuiseksi yksilöksi on kiehtovaa katsottavaa. Varsinkin ensimmäisen koiran omistajalle se tuo mukanaan paljon uutta ja ihmeellistä, kuten naskaleiden asteittaisen korvautumisen pysyvällä purukalustolla. Hampaiden vaihtuminen on jännittävää seurattavaa kokeneemmallekin koiranomistajalle, sillä vaihe on erittäin ratkaiseva niin purennan laadun kuin hampaiden määrän, sijainnin ja asennon kannalta. Mutta mitä sieltä suusta sitten pitäisi löytyä? Kääpiöpinserin pientä purentaa arvioidessa saa kokeneempikin kasvattaja pitää kielen keskellä suuta, joten kerrataanpa vielä:

Maitohammaspurennassa on hampaita vain 28 kpl, sillä siitä puuttuvat kokonaan kaikki 1. välihampat (P1) sekä kaikki poskihampat eli molaarit (M1-M3). Nämä puhkeavat yleensä viimeisinä kaikista pysyvistä hampaista, eli suunnilleen 5-7 kuukauden iässä.

Maitohampaiden puhkeamisajankohta (suuntaa antava):

  • etuhampaat, eli incisiivit 3-6 viikon iässä
  • kulmahampaat 3-4 viikon iässä
  • välihampaat, eli premolaarit P2, P3 ja P4 4-8 viikon iässä

Pysyvien hampaiden puhkeamisajankohta (suuntaa antava):

  • incisiivit puhkeavat joskus jopa 2 kk:n iässä, yleisimmin kuitenkin 4-5 kk:n iässä.
  • kulmahampaat 4-7 kk:n iässä.
  • premolaarit P2, P3, ja P4 puhkeavat 5-6 kk:n iässä
  • P1 puhkeaa 4-5 kk:n iässä.
  • molaarit puhkeavat 4-7 kk:n iässä.

Kummassakin yläleuanpuoliskossa on pysyviä hampaita:

  • 3 etuhammasta (Incisiiviä, i1, i2 ja i3),
  • 1 kulmahammas (canine, c),
  • 4 väliposkihammasta (premolaaria, P1, P2, P3 ja P4)
  • 2 poskihammasta (molaaria, M1 ja M2).

Kummassakin alaleuanpuoliskossa on pysyviä hampaita:

  • 3 etuhammasta (incisiiviä, i1, i2 ja i3),
  • 1 kulmahammas (canine, c),
  • 4 väliposkihammasta (premolaaria, P1, P2, P3 ja P4)
  • 3 poskihammasta (molaaria, M1, M2 ja M3).

Alaleuanpuoliskossa on siis yksi poskihammas enemmän kuin yläleuassa, ja koko purennassa yhteensä 42 hammasta, mutta molaarien ja premolaarien erottaminen toisistaan voi olla harjaantumattomalle silmälle hieman hankalaa. Siksi ohessa vielä kuva hammaskaaviosta, jonka avulla hampaiden laskeminen voi olla helpompaa. Kuvasta näkyy myös kääpiöpinserille rodunomainen, leikkaava purenta.


Artikkeli: Agilitaajan muistilappu

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehdessä 2/2000

Muistathan

  • treeneissä koirasi alkulämmittelyn ja jälkiverryttelyn, jotta koirasi lihakset eivät kipeydy
  • mahdollistaa koirallesi raikkaan, sopivanlämpöisen veden juonnin viipyessäsi kisa- tai treenipaikalla tuntia pidempään, etenkin kuumina päivinä, tai jos syötät koirallesi paljon makupaloja (varsinkin kuivaruoan sekä ihmisille tarkoitettujen runsassuolaisten tuotteiden, kuten makkaran ja lihapullien kohdalla)
  • leikata koirasi kynnet säännöllisesti! Liian pitkät kynnet aiheuttavat jo koiran kävellessä epäterveellisen jalan virheasennon, puhumattakaan siitä, mitä ne aiheuttavat koiran hypätessä kovalla alustalla…
  • vahtia koirasi linjoja: pienikin liikapaino aiheuttaa heti ylimääräistä rasitusta koiran nivelille! Toisaalta urheilijakoira ei saa olla laihakaan.
  • ylläpitää koirasi kuntoa: vaativa agilityurheilu on vain hyvän kestävyyden sekä erinomaisen lihas- ja yleiskunnon omaavan koiran harrastus, eikä sovi sohvaperunan kunnonkohotukseen. Agilityyn tarvittava peruskunto hankitaan siis ensin pitkällä aikavälillä säännöllisellä liikunnalla vaihtelevissa ulkoilumaastoissa.
  • kiinnittää huomiota koirasi ruokintaan: urheilijakoiran on saatava riittävän ravinnepitoista sekä laadukasta ravintoa. Aktiivisina kausina koiran energiantarvekin on suurempi kuin tavallisesti.
  • harjoitella koirasi ehdoilla: jos koirasi on haluton hyppäämään, kyseessä ei välttämättä ole motivaation puutetta, vaan taustalla saattavat olla myös rakenteelliset tekijät: koiran sairaus, lihaskipu, loukkaantuminen, kulumat, nikamavaivat, tai yksinkertaisesti koiran rakenteellinen sopimattomuus tähän vaativaan urheilulajiin (kuten liian pieni koko, heikko luusto, tai liian kookas ja raskas rakenne tai liian lyhyet jalat suhteessa selän pituuteen). Kaikkia koiria, kuten ihmisiäkään, ei yksinkertaisesti ole luotu huippu-urheilijoiksi. Silloin kannattaa vakavasti harkita esteiden madaltamista harjoituksissa, tai jopa koiraharrastuslajin vaihtamista.

Aurinkoisia agilitytreenejä ja kesäisiä kisapäiviä toivotellen,
Johanna Tammiala


Kaikenkarvaisia kertomuksia


Artikkeli: Jouluntoivotus kääpiöpinseriharrastajille

kirjoittanut Johanna Tammiala,
julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 4/2005

Vähän aikaa sitten eräs rakas lähiomaiseni menehtyi äkkiarvaamatta. Häntä jäi kaipaamaan suuri joukko ystäviä, sillä hän oli niitä harvinaislaatuisia ihmisiä, joista on vaikea keksiä mitään huonoa sanottavaa. Hänellä oli kanssaihmisilleen paljon annettavaa, ja monella meistä saattaisi olla häneltä opittavaa…

Hän oli aina ystävällinen ja valmis auttamaan muita mihin vuorokauden aikaan tahansa, aikaansa ja vaivaansa säästämättä. Hän ei koskaan puhunut kenestäkään pahaa sanaa tämän selän takana ja suvaitsevaisuudessaan hyväksyi kaikki ihmiset sellaisinaan. Hän oli sanan aidoimmassa merkityksessä koiraihminen, joka tiesi, että koira ei kaipaa onneensa kilpailupokaaleja, ainoastaan palloa ja yhteistä aikaa omistajansa kanssa.

Näin Joulun alla toivoisin koiraihmistenkin unohtavan vanhat kaunansa. Sivustaseuraajana olen huomannut, kuinka usein unohdetaan, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Koiraharrastukseen liittyvissä erimielisyyksissä on turha mennä henkilökohtaisuuksiin. Kiistat ja kinastelut eivät ole kivaa katsottavaa, vaikkei niihin olisikaan itse osallisena.

Internetin palstoilla ja postilistoilla on hyvä keskustella avoimessa, asiallisessa ja ystävällisessä hengessä, jossa pyrimme toivon mukaan kaikki tulkitsemaan toistemme kirjoitetun ulosannin positiivisimmalla mahdollisella tavalla. Tämä internetkommunikaatio kun on niin vajaata puuttuvien ilmeiden, eleiden ja äänenpainojen takia, jolloin virhetulkintoja, väärinymmärryksiä ja siksi valitettavasti myös riitoja syntyy helposti.

Kanssakilpailijoiden koiria ja kasvatustyötä on turha panetella. Kukaan kasvattaja kun ei pysty taikomaan koiriaan tyhjästä, vaan kaikkien linjat perustuvat muutaman sukupolven tarkkuudella samaan koirakantaan, kuten jokainen rotumme historiaan paneutunut kasvattaja tietää. Kaikkien kääpiöpinserilinjat kantavat siksi enemmän tai vähemmän samoja hyviä ja huonoja geenejä perimässään. Mustamaalaamalla muiden koiria kaivaa siis vaan maata omankin kasvatustyönsä jalkojen alta. Rotumme ongelmat ovat meidän yhteisiä ongelmia, vetäkäämme niiden ratkaisemisessa yhtä köyttä.

Koiran hyvinvoinnin pitäisi aina mennä vastuullisen koiranomistajan omien ambitioiden edelle. Kaikilla koirilla on oikeus saada yksilöllistä hoitoa ja huomiota, sekä elinolosuhteet, jotka vähintäänkin täyttävät eläinsuojelulain asettamat vaatimukset, mutta mieluummin paremmat puitteet. Kenenkään harrastushimo tai kasvatushalu ei oikeuta pitämään useaa kymmenpäistä koiralaumaa tallitiloissa tai häkeissä. Yksittäisenkin koiranomistajan on tunnettava vastuunsa: milloin aika ja olosuhteet ovat oikeat koiran ottamiselle, ja milloin ne mahdollisesti ovat muuttuneet sellaisiksi, että koiralle on syytä etsiä uusi koti, missä sen on parempi olla, vaikka luopuminen kuinka raastaisi omaa sydäntään. Myös vailla toivoa paranemisesta kärsivä ystävä on armeliaampaa päästää ikiuneen, vaikka suru onkin suuri. Omasta kunnianhimostaan koiraurheilun sarallakin on syytä luopua, jos koira on sairas tai rakenteeltaan heikko, sillä tämän nelijalkaisen ystävän saa kyllä ihan yhtä onnelliseksi ja tyytyväiseksi ilman kilpailusääntöjä täyttävää harrasteluakin. Jokaisella jalostuskoirallakin on oikeus koiranarvoisen elämään ja olla joutumatta vuodesta toiseen pentuja tuottavaksi synnytyskoneeksi.

Ehkäpä Uuden Vuoden lupauksemme voisi siis olla, että suhtaudumme jatkossa kanssaharrastajiimme ystävällisemmin, suvaitsevaisemmin ja avoimemmin, ja otamme koiramme entistä paremmin huomioon. Harrastakaamme rakkaudesta koiriimme, niin turhan kateudet, kaunat ja katkeruudet unohtuvat äkkiä :).

Jokainen koira ansaitsee olla vähintään yhden ihmisen aarre, silmäterä ja ylpeyden aihe. Näiden sanojen myötä toivotan kaikille kääpiöpinsereille sydämensä menettäneille lämpöistä Joulumieltä ja parempaa tulevaa vuotta :).

Tämän kirjoituksen omistan Jarin muistolle.


Artikkeli: Kahden viikon varoitusaika

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehden 3/2005 kääpiöpinseripalstan pääkirjoituksena

Otsikko ei ole mikään uuden tusinakomedian nimi, vaan kertoo siitä, kuinka nopeasti innokkaiden koiraharrastajien yhteistyö ja joustavuus voivat tuottaa tulosta – tässä tapauksessa jalostustarkastuksen kääpiöpinsereille!

Ajatus sai alkunsa lukiessani Suomen Snautseri-Pinserijärjestön Lounais-Suomen Alaosaston sähköpostiviestiä, jossa tiedotettiin meneillään olevan kevään tapahtumista. Suunnitteilla oli alaosastolaisille yhteinen kevätpäivä, jonka oheisohjelmaksi oli makkarangrillauksen, mukavan yhdessäolon ja ulkoilun lisäksi suunniteltu asiantuntijaluentoa kääpiösnautserin rakenteesta sekä jalostustarkastusta kääpiösnautsereille. Silloin se pieni olkapäälläni istuva pirunsarvinen kääpiöpinseri kuiskutti kateellisena korvaani, että ”miksei meillekin?!” ;)…

Leikki leikkinä, mutta siitä se ajatus sitten lähti: pistetäänpä pikkupinsuille oma jalostustarkastus pystyyn tänne Varsinais-Suomeenkin! Useita puheluja ja sähköpostiviestejä myöhemmin asiat oli sovittu alaosaston suuntaan kiitos Mikko Samulin, ja Suomen Kääpiöpinserit ry:n hallitus, puheenjohtaja ja jalostustoimikunta antoivat siunauksensa suunnitelmalle.

Tuomariksi lupautui kääpiösnautsereiden jalostustarkastajaksi sovittu rotujemme erikoistuomari Hilkka Salohalla, ja toiseksi tarkastajaksi saatiin lyhyestä varoitusajasta huolimatta tuomari Maija Mäkinen.

Aikaa h-hetkeen oli siinä vaiheessa alle kaksi viikkoa, ja nyt tietenkin alkoi jännittämään, miten tällainen pk-seudun ulkopuolella järjestetty kääpiöpinseritapahtuma saisi tuulta siipiensä alle, tapahtuma kun oli Varsinais-Suomessa ensimmäinen laatuansa. Tuomareiden kanssa oli alustavasti sovittu 8 kääpiöpinserin mukaan pääsystä, sillä Hilkalla oli pitkä päivä tiedossa kääpiösnautsereiden tarkastuksen sekä luennoinnin takia – ja lisäksi hänellä oli kiire kotiin, sillä sattuipa kyseessä olemaan myös hänen merkkipäivänsä! Onnittelut vielä näin jälkikäteen, hänelle tuli kuulemma pyöreitä vuosia täyteen!

Lähettelin siis ahkerasti mainoksia eri koira-aiheisille nettipalstoille ja postituslistoille, ja ilokseni sainkin pian vastaanottaa ensimmäisen ilmoittautumisen. Eipä aikaakaan, kun kahdeksan koiran kiintiö oli tosiaan saatu täyteen! Meidän iloksemme – ja kääpiösnautseriharrastajien harmiksi – kävi ilmi, että kääpiösnautsereita oli ilmoittautunut niin vähän mukaan, että saimme kaikki halukkaat mukaan, yhteensä siis kokonaiset kymmenen kääpiöpinseriä!

Koitti sitten 17.4.2005 ja kääpiöpinseriväki kokoontui Tuorlan maaseutuoppilaitoksen idyllisessä ympäristössä, joka kylpi kirkkaassa, muttei turhan lämpimässä auringonpaisteessa. Monet koirien omistajista olivat ilmoittautumisen yhteydessä kovasti kyselleet, mitä siellä jalostustarkastuksessa oikein tehdään ja mitä sen koiran pitäisi osata – kokemus oli useimmille ensimmäinen laatuaan, ja toivottavasti miellyttävä sellainen! :) Tuomarimme käyttivät jokaisen kääpiöpinserin arviointiin niin paljon aikaa, kuin oli tarpeen, ja tutkiskelivat näin kutakin koiraa huolellisesti 15-20 minuutin ajan. Osa osallistujakoirista ei ollut koskaan aikaisemmin seissyt pöydällä kopeloitavana tai esittänyt raviaskeleitansa tuomarille, ja joitakin ventovieraat ihmiset jännittivät kovin, mutta kun ajan kanssa annettiin koirien totutella näihin kuvioihin, pääsi jokainen koira lopulta oikeuksiinsa.

Oli ilo havaita, että paikalle oli saapunut hyvin monipuolinen valikoima kääpiöpinsereitä – palkittujen näyttelykoirien lisäksi paikalle oli rohkeasti tuotu myös esimerkiksi purentavirheellisiä ja ylisuuria koiria. Näitä koiria ei tietenkään voi suositella jalostukseen, mutta niistä nyt kirjoihin ja kansiin tallennettu tieto on rodun jalostuksen kannalta arvokasta. Useat osallistujista ilmoittivatkin tulleensa paikan päälle nimenomaan oppimaan uutta omasta koirastansa ja rodusta ylipäänsä, ja olivat ilmeisen tyytyväisiä päivän antiin. Jälkikäteen yhdistyksen kunkin koiran omistajalle postitse lähettämä jalostustarkastuslausunto oli varmaan vieläkin antoisampi. Kaiken kaikkiaan nähtiin uskoakseni aika kattava otos rodun kannasta, ja kaikilla osallistujilla tuntui olevan oikein mukava päivä. Paikalle oli saapunut myös Pirkko Lankinen PetTV:stä kuvaamaan jalostustarkastuksen tapahtumia, ja näin saatiin rodulle viikon verran positiivista julkisuutta ohjelman pyöriessä netissä! Toivottavasti tämä tempaus toimii myös innoittavana esimerkkinä – aina ei vaadita runsaita resursseja kootakseen rodun harrastajat mielenkiintoisen toiminnan merkeissä yhteen, innokkuus ja pioneerihenkisyys on joskus kaikki, mitä tarvitaan.

Aurinkoisin kesäterveisin,
jalostustarkastuksen puuhanainen ja ”sihteeri”
Johanna Tammiala
(kuvassa alla puolivirallisen sihteerinavustajakoiransa Pippan kanssa)

Tuorlan maaseutuoppilaitoksen rantasauna tarjosi idylliset puitteet alaosaston kevätpäivälle ja jalostustarkastukselle. Kiitokset Piia Tallbergille, joka hääräsi lehtikuvaajanani ja millon oikeana, millon vasempana kätenäni ;)…

Jotkut olivat saapuneet paikalle peräti useamman kääpiöpinserin voimin, kuten Heli poikinensa

Kevätpäivän tunnelma oli leppoisa. Koirat saivat juosta ja telmiä vapaana, ja omistajat saivat halutessaan grillailla makkaraa.

Tuomarit Maija Mäkinen (kuvassa vasemmalla) ja Hilkka Salohalla (kuvassa keskellä) tekivät jalostustarkastuksessa huolellista työtä – kiitokset heille siitä!

- Johanna Tammiala -


Artikkeli: Kehistä kerrottavaa

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehden 2/2000 kääpiöpinseripalstan pääkirjoituksena

Toimiessani näyttelyharjoitusten vetäjänä minulta kysyvät usein aloittelevat koiranäyttelyharrastajat, miten näyttelyihin pitäisi valmistautua. Alan kirjallisuutta löytyy toki runsaasti, jossa kerrotaan muun muuassa näyttelysäännöistä, mitä varusteita koira ja omistaja tarvitsevat, miten näyttelyihin ilmoittaudutaan ja miten arvostelu kehässä etenee. Kirjoissa kerrotaan myös usein, miten koiran ja esittäjän kuuluu näyttelyssä käyttäytyä paitsi kehässä, myös sen ulkopuolella - ja hyvä niin. Rainer Vuorista siteeratakseni saavat huonosti käyttäytyvät öykkärit kennelmaailmassa pian ikävän leiman otsaansa. Mutta vaikka näyttelyn kulku on periaatteessa tuttu, löytyy arvostelutyyleissä suuria tuomarikohtaisia eroja. Lehdessämme on jo monet kerrat valaistu tarkemmin kehän tapahtumia, sekä kerrottu aloitteleville näyttelyharrastajalle, mihin kaikkeen on syytä varautua, mitä on hyvä harjoitella ja mitä kaikkea voi tapahtua kehään mentäessä. En siis aio paneutua näihin kohtiin. Monissa oppaissa kerrotaan myös, miten koiraa on syytä valmentaa näyttelyssä käyntiin, sillä kouluttamaton koira voi järjestää kehässä esittäjälle aikamoisia yllätyksiä - mutta uskokaa pois, niin saatta tuomarikin!

Koiran arvostelun voi karkeasti jakaa tapahtuvan kolmessa osuudessa, eli pöydällä, maassa ja liikkeessä. Tuomarikohtaiset työskentelytavat ovat kuitenkin usein varsin omaleimaisia, ja niiden väliset erot suuret. Siksi on hyvä tarkkailla kyseessä olevan tuomarin tyyliä jo ennen kuin koittaa oman koiran vuoro astua kehään. Siten voi jo hieman varautua siihen, missä pitää milloinkin olla ja mitä tekemässä. Samalla näytteilleasettaja voi omalta osaltaan edesauttaa aikataulun pitämistä olemalla oikeaan aikaan oikeassa paikassa valmiusasemissa.

Eräs miellyttävä esimerkki tuomarityöskentelystä saatiin taannoin erässä kansainvälisessä näyttelyssä, jonne oli ilmoittautunut peräti 44 kääpiöpinseriä. Tuomarin työskentely oli omaleimaisen perusteellista ja asiantuntevaa: Hän ei antanut optisen vaikutelman harhauttaa, vaan tutki tarkoin koiran mittasuhteiden ja rotumääritelmän vaatimusten vastaavuutta. Hän ei kuitenkaan kuulunut myöskään niin sanottuihin "mittakeppituomareihin", jotka tekevät toki huolellista työtä, mutta saattavat kauhistuttaa pienen tottumattoman kääpiöpinseriparan pahannen kerran mittaillessaan sitä sellaisella (kääpiöpinserin silmissä) suunnattomalla "metallihärvelillä". Tämä rouva teki saman työn koiran kannalta miellyttävän huomaamattomasti, rauhallisesti ja varmaotteisesti sekä kuitenkin huolellisesti ja tehokkaasti:

Suurin osa yksittäisarvostelusta tapahtui koiran ollessa tuomarin "lähisyynissä" pöydällä. Tuomari hieroi ensin rauhallisesti arvosteltavan koiran kanssa tuttavuutta, ja asetti sitten kätensä koiran pään molemmin puolin tarkastellen samalla korvien kiinnitystä ja asentoa, silmien muotoa ja sijaintia ja ilmeettä kokonaisuudessaan sekä tunnustellen pään kiilamaisuutta. Samalla hän otti peukalollaan huomaamattomasti mittaa koiran kuonon pituudesta, ja vertaili sitä sitten koiran kallon ja pään pituuteen siirtämällä kättään hieman. Tarkastettuaan hampaat hän vielä vertasi aiemmin mainittuja mittoja rungon pituuteen samoilla varmoilla ja lähes huomaamattomilla kädenliikkeillä. Sitten hän tutki tarkkaan koiran selkälinjan, rungon ja kulmaukset asettelemalla koiraa itse (!) sekä siirtelemällä ja liikuttamalla sen raajoja. Sitten joutuivat liikkeet oikein perusteellisesti suurennuslasin alle. Kilpailuluokissa tuomari käytti paljon aikaa huolelliseen koirien vertailemiseen: Ensin liikkeessä, seisotuksessa, jälleen liikkeessä, yksi koira karsittiin, ja jälleen riviin seisomaan - (tässä vaiheessa minulla alkoi jo käsivarsi puutumaan ;-) ) - taas liikkeelle, vielä kierros, kaksi koiraa karsittiin, seisotuksen paikka, vielä liikkeet edes-takaisin kukin vuorollaan, kiitokset ja kättelyt jälleen kahdelle esittäjälle, enää viisi koiraa jäljellä! - vielä kerran ympäri - ja lopulta koirat sijoitettiin! Kehässä voi siis kulua yllättävän paljon aikaa, eikä näyttelypäiväksi kannatakan siksi suunnitella runsaasti muuta ohjelmaa.

Mainitsin jo aiemmin niin sanotut "mittakeppituomarit". Tätä nimitystähän kuullaan negatiivisimmillaan katkeroituneiden näytteilleasettajien käyttämänä siinä merkityksessä, ettei tuomari muka katso koirassa mitään muuta, kuin säkäkorkeutta. Itse käytän tätä nimitystä kuitenkin tuomareista, jotka, kuten edellisessä esimerkissä, eivät ainoastaan luota silmiinsä, eivätkä anna vaikutelmien pettää, vaan tarkistavat, omaako arvosteltava koira tosiaankin rotumääritelmän vaatimat mittasuhteet. Eräs sveitsiläinen tuomari tapasi koirien pöytäarvosteluosuudessa mitata mittakepillä paitsi koiran korkeuden myös rungon pituuden - vertaillen näitä mittoja keskenään - sekä vielä pään pituuden suhteessa selän pituuteen ja myös rintakehän syvyyden. Tämä on tietenkin erittäin täsmällistä tuomarityöskentelyä, mutta saattaa olla myös hyväksi harjoitella koiran kanssa tällaista mittauskäsittelyä, jottei järkytys ole liian suuri.

Siinä missä toiset tuomarit käyvät koiraan liiankin "innokkaasti käsiksi" tämän ollessa pöydällä, eivät toiset koske arvosteltaviin koiriin ollenkaan. Eteenkin esimerkiksi brittituomareiden keskuudessa on yleistä, että he pyytävät esittäjää itse näyttämään koiran hampaat. Tämä tapa on osittain saanut alkunsa siitä, että siten tuomari ei tartuta käsillään mahdollisia sairauksia koirasta toiseen. Samalla tuomari pysyy muutenkin siistinä, ja tämä arvostelutyyli on eteenkin hieman epävarman tai kokemattoman koiran kannalta miellyttävämpi. Tällaisten tuomareiden kohdalla myös koiran seisotuksella ja siitä syntyvällä vaikutelmalla on usein suuri painoarvo.

Näyttelyharrastuksen parissa kuulee joskus puhuttavan niin sanotuista "liike-tuomareista". Tällä käsitteellä tarkoitetaan tuomaria, joka arvostelussaan antaa koiran liikkumisen antamalle vaikutelmalle suuren painoarvon. Hyvällä F.C.I:n rotumääritelmän mukaisella kääpiöpinserillähän pitää olla hyvä, tehokas ja maatatavoittava raviaskel. Näyttävästä poseerauksestakaan ei ole paljon iloa, jos koko komeus lysähtää kasaan heti koiran lähtiessä liikkeelle. Tuomari siis saattaakin suorittaa suurimman osan arvostelusta koiran ollessa liikkeessä, ja tarkistaa pöydällä ainoastaan koiran hampaat ja kivekset. Tällöin on syytä varautua siihen, että tuomari voi juoksuttaa näytteilleasettajia aika montakin kierrosta ympäri. Esimerkiksi vinttikoirien, "rieseneiden" ja "sakemannien" kohdalla koiranäyttelyharrastus saattaakin varsin usein muodostua varsinaiseksi urheilusuoritukseksi, mutta joskus tällaisen arvostelutyylin omaava tuomari osuu kääpiöpinserikehänkin kohdalle. En varmaan koskaan unohda erästä kansallista näyttelyä, jossa ruotsalaistuomarilla ja kehän tuomariharjoittelijalla oli ensin arvosteltavinaan dobermannit. Kun sitten rotu vaihtui kääpiöpinsereihin, tuomari jatkoi samalla liikkumista painottavalla arvostelutyylillään. Kilpailuluokassa hän tarkkaili koiria usean kierroksen verran, ja esittäjät pitivät tietenkin yllä reipasta vauhtia. Koska kilpailu oli kovaa, tahti tuntui peräti koko ajan kiihtyvän. Itse asiassa näytteilleasettajat alkoivat juoksemaan kääpiöpinsereineen toinen toistaan nopeammin, sillä kukaan ei halunnut oman koiransa vaikuttavan huonoliikkeisemmältä tai laiskemmalta kuin muut. Kehäesiintyminen otti vähitellen yhä enemmän ja enemmän osaanottajien kunnolle - kehässä taisivat jo läähättää niin koirat kuin esittäjätkin! Sitten tuomari kääntyi harjoitusarvostelijan puoleen - kääntäen siis selkänsä koirille - ja alkoi selittämään tälle pitkään ja perusteellisesti, mitä kaikkia yksityiskohtia tätä rotua tuomaroidessa oli huomioitava. Valitettavasti hän ei siinäkään vaiheessa vielä muistanut kertoa meille näytteilleasettajille, että voisimme jo pysähtyä…

Jotkut harvat näyttelytuomarit alkavat leikkimään luonnetestiä kesken kaiken. Koiran luonteen huomioiminen arvostelussa on toki erittäin tärkeä ja toivottava asia, etenkin, kun kääpiöpinsereillä ei ole mitään rodunomaista käyttökoetta testaamassa jalostusyksilöiden luonteenlaatua. Mahtavatkohan kaikki ulkomuototuomarit kuitenkaan tietää, minkälaisen tämän rodun luonteen kuuluu olla? Jos siis tuomari alkaa kesken arvostelun käyttäytymään oudosti tai lähestymään Sinua kehässä uhkaavin elkein, niin koita olla säikähtämättä - kyllä kääpiöpinserisi puolustaa Sinua! ;-)

Lopulta terveiseni niin aloitteleville näyttelyharrastajille kuin kokeneille kehäketuillekin: pitäkäämme yhdessä huolta siitä, että harrastuksemme henki säilyy mukavana, olemalla ystävällisiä ja kohtelemalla toisiamme kuten haluaisimme itseämme kohdeltavan, jotta voimme näyttelypäivän päätteeksi yhteen ääneen todeta: "ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, voi jospa oisit voinut olla mukana …"


Artikkeli: Ihmisiä ja Koira-ihmisiä

kirjoittanut: Johanna Tammiala
julkaistu: Snautseri-Pinserilehden 3/2002 kääpiöpinseripalstan pääkirjoituksena

Olet ehkä autoillessasi kokenut, miten mustaan nahkaan pukeutunut moottoripyörä-kuski kaahaa ohitsesi moottoritiellä suurella tuntinopeudella. Hetki ennen kuin kypärän taakse tunnistamattomaksi jäävä hahmo on enää tumma täplä horisontillasi, huomaat vastaantulevien kaistalla kirjaviin varusteisiin sonnustautuneen vielä kirjavammalla pyörällä kiitävän motoristin. Ja näet kummankin kuljettajan irrottavan hetkeksi varman otteensa ohjauksesta tervehtiäkseen toinen toistaan, ilman mitään muuta yhdistävää tekijää kuin pyörien lukumäärä. Ele kestää vain sekunnin sadasosia, ja silti se ehtii viestimään vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta toisen harrastusta kohtaan, joidenkin mielestä jopa sielunveljeyttä näiden kahden ventovieraan välillä. Pakko myöntää, minuun tuo tapa on tehnyt vaikutuksen. Jos tämä onnistuu toista sataa lasissa, niin eiköhän se suju ihan koiranomistajan tavanomaisessa kävelyvauhdissakin.

Meitä koiranomistajia on moneksi: löytyy tavallisen Tessun taluttajaa, näyttelytähden esittäjää, agilityartistin ohjaajaa, ajokuninkaan kouluttajaa ja tottelevaisuustaitajan treenaajaa. Meillä kaikilla on kuitenkin yksi yhdistävä tekijä: vierellämme tepsutteleva tuplatassu-pari. Sekä toivon mukaan kunnioitus ja vastuuntunto tätä uskollista ystäväämme kohtaan. Muilta osin meitä on monta ja meistä on moneksi - ja se on rikkaus. Silti muodostamme vain noin kymmenesosan Suomen väestöstä. Loput yhdeksän kymmenystä ovat sitä "harmaata aluetta", joka voi olla puolellamme tai vastaan. Sinne mahtuu niin koiraystävää kuin -vihaajaakin. Koira-allergioiden lisääntyessä ja lööppien otsikoidessa "tappajakoirien veriteoista", meillä koiraharrastajilla ei ole varaa kasvattaa viimeksimainitun ryhmän jäsenmäärää.

Ihminen ei ole saari. Kukaan meistä ei pysty harrastamaan yksikseen. Koiraharrastus on nimenomaan sosiaalinen toiminta, joka koostuu erilaisista ihmisistä, heidän keskinäisistä suhteistaan ja heidän välisestä kanssakäymisestään. Tarvitaan se kasvattaja tai eläinsuojeluvalvoja, jolta hait uuden ystäväsi taloon. Tarvitaan sen kerhon hallituksen jäseniä, joka pyörittää paikallisia koulutustilaisuuksia. Tarvitaan se kouluttaja, joka mahdollistaa harjoittelun käytännössä, ja kertoo kokemuksesta, miten sinun kannattaa koirasi kanssa toimia. Tarvitaan sen tehokkaan toimikunnan jäseniä, jotka pistivät tämänkin näyttelyn pystyyn. Tarvitaan sitä kilpailevaa näytteilleasettajaa, jonka uroksella narttusi pian astutetaan. Tarvitaan sitä Kennelliiton työntekijää, joka täytti tiedot sinun pentueesi rekisterikirjoihin. Ja tietenkin tarvitaan itse sitä suurta kattojärjestöä, joka ohjaa harrastustamme yhä parempaan suuntaan, tai yrittää ainakin varmistaa toimintamahdollisuuksiemme jatkuvuuden.

Mutta ei siinä kaikki. Lisäksi tarvitsemme sitä ystävällistä yövuorossa työskentelevää naapuria, joka ei hermostu menetettyään unensa koiramme ulvottua ensimmäisen työpäivämme aikana tuntitolkulla eroahdistustaan. Tarvitsemme myös sitä huumorintajusta kulkijaa, joka ei heti kirjoita yleisönosastolle astuttuaan kadulla koiranjätöksiin, jotka joku vastuuttomampi lajimme edustaja on siihen kuitenkin jättänyt. Tarvitsemme siis mahdollisimman monen harmaan alueen asukkaan tukea ja positiivista peeärrää taustalle, sillä: Me todella tarvitsemme kannattajaksemme sitä instanssia, joka päättää vuokrata yhdistykselle hallitilansa käyttöön seuraavaa näyttelyä varten. Me tarvitsemme puolellemme koiraveroasian päättäjät. Tarvitsemme tueksemme eläinsuojeluasian kannattajat, ja koiranpitoa koskevien lakien säätäjät. Vähintä, mitä tämän saavuttamiseksi voimme tehdä, on pitää yhtä.

Kääpiöpinseriharrastajien keskuudessa vallitsee hyvä henki. Sitä ei parane väheksyä, saati sitten pitää itsestään selvyytenä. Useimmiten jonkun ryhmän kasvettua henkilömäärältään riittävän suureksi, alkaa tapahtua "leiriytymistä". Pahimmillaan joidenkin rotujen kehissä nuo kaksi kasvattajaa eivät puhu tuon kolmannen kanssa, eivätkä sitten tietenkään heidän kasvattiensa omistajatkaan ole missään tekemisissä keskenään. Sillä välin neljäs keskittyy haukkumaan tuomaria, joka teki "väärästä" koirasta ropin - niin, juuri sen viidennen näytteilleasettajan koirasta, joka tuossa hermostuneesti repii koiransa turkkia harjalla ja suihkuttaa litratolkulla lakkaa eläinparan turkkiin (ja vähän muuallekin), sillä menestyttävä on hänen mielestään hinnalla millä hyvänsä - eiväthän muut muuten kadehdi. Minkäköhänlaisen kuvan tuo antaa harrastuksestamme maallikoille? Tiedämme kaikki, kuinka vähäisestä ensivaikutelmasta ennakkoluulot usein syntyvät. Jotta joukkoomme on ilo liittyä, ja ulkopuolisetkin havaitsevat harrastuksemme arvon, itse kunkin meistä on hyvä omalta osaltaan panostaa toimintamme henkeen - pienet teot ja eleet ratkaisevat. Näin viihdymme itsekin entistä paremmin.

Suvaitsevaisuus ja toisen harrastuksen kunnioittaminen ovat enenevissä määrin tarpeen. Kääpiöpinsereiden rekisteröintiluvut ovat ylittäneet maagisen kahdensadan kynnyksen. Onnellisten kääpiöpinserinomistajien joukkoon mahtuu siis entistä enemmän erilaisia ihmisiä. Ehkä joukosta löytyy se kippurakorvan emäntä, jonka mielestä näyttelyt ovat "tyhmiä kauneuskilpailuja". Toisaalta törmäämme mahdollisesti siihen fanaattiseen näytteilleasettajaan, jonka mielestä vain tietynväriset kääpiöpinserit ovat sitä "ehtaa tavaraa". Mutta kaikestahan ei tarvitsekaan olla samaa mieltä. Sen sijaan, että keskittyisimme eriäviin kannanottoihin, voimme entistä tiiviimmin pitää mielessä, mikä meitä kaikkia oikeastaan yhdistää: Kaikenkarvaiset ja -korvaiset, paperilliset sekä rekisteröimättömät, tuplatitteliset tai sohvavalioiset kääpiöpinserimme - sekä rakkaus tähän ihastuttavaan rotuun! Ja vielä yleisemmällä tasolla kaikkia koirien kanssa tekemisissä olevia yhdistää mielenkiinto kiehtovaan ja hauskaan nelijalkaiseen perheenjäseneensä. Jotta viihtyisimme harrastuksemme parissa entistä paremmin: Tervehditään kun tavataan!

- Johanna Tammiala -